tiistai 3. lokakuuta 2017

Eliöralli episodi VII: Syksyn paluu

Tämänsyksyisen Eliörallin ajankohdan selviämistä saatiin luontoretkivastaavan puuttumisen vuoksi odotella hieman kauemmin. Kyseinen päivä oli kuitenkin järjestettävä vapaaksi - jos on ollut parilla aikaisemmalla kerralla voittajajoukkueessa, hyvää voittoputkea ei kannata suosiolla katkaista. Kaiken lisäksi legendaarinen Flagella-kokoonpano Aarnin ja Terhin kanssa saatiin jälleen kasaan. Rallia edeltävänä iltana mukaan liitettiin vielä innokas espanjalainen vaihtari Nico, joka oli kuulemma pätevä lintumies. Mikä ettei :)

Flagellat ihmemaassa.
Syksyn sumuisimman viikon lauantaiaamu koitti koleana ja pilvisenä. Onneksi keli oli kuitenkin tyyni eikä satanut, sillä sade tai kova tuuli olisivat voineet syödä kisamotivaation nopeammin kuin allekirjoittanut pistelee kebabin ranskalaisilla. Myös sumun vähäisyys oli suuri helpotus, sillä aiemmin samalla viikolla kävin testaamassa suunnittelemaani reittiä ja näkyvyys oli pahimmillaan samaa luokkaa kuin viime kevään Ahviksella. Lintuja havaitsin silti 45 lajia, joten päätin tähdätä varsinaisessa kisassa 50 lajiin. Ralliin valmistautuminen oli siis sujunut suurimmaksi osaksi hyvin: Reitti? Check. Kalavehkeet? Check. Eväät? Check. Kamera ja kiikarit? Perskutarallaa! Olinko todella unohtanut optiikkani kotiin? On tässä meillä lintuharrastaja :D Puolimatkassa oli jo liian myöhäistä palata pyörällä takaisin, mutta näpyttelin vauhdista äitille pyynnön tuoda kaivatut välineet jonnekin matkan varrelle.

Sää ei kalseudessaankaan voinut olla ensisijainen syy heikolle osallistujaprosentille: perinteiseen lähtöpaikkaan saapui vain kaksi muuta joukkuetta! Oletimme syyksi edellä mainitut järjestelyongelmat ja tulkitsimme henkilökunnan joukkueen poissaolon jälleen luovuttamiseksi. Rallin avauksesta tiimiimme tarttui mukaan vielä joukkuetta vailla ollut Kimi kiintiö-SMB-opiskelijaksi :D Ensimmäisen vartin aikana ei nähty mitään sävähdyttävää, mutta olisin jo tarvinnut kameraani - Mattilanniemen edustalla kellui kolme nukkuvaa vesilintua, joista en lainakiikareilla saanut tarpeeksi selvää. Vesiäiset jätettiin todennäköisen telkän statukselle ja jatkettiin matkaa lajin tavallisuuden vuoksi. Kuten arvata saattaa, tämä "helppo" laji tuotti vielä ongelmia :D

Punarinta oli yksi ensimmäisistä lintulajeista.
Kameralle olisi ollut jälleen käyttöä Sulkulan siirtolapuutarhassa ja Pitkäruohon lintutornilla, kun ensin kanahaukka suoritti näyttävän ylilennon, sitten kesynpuoleinen valkoselkätikka koputteli lahopuita aivan tornille johtavien pitkospuiden vieressä ja lopulta harmaahaikara laskeutui tornin edustalle. Hyviä lajeja, varsinkin tikka, joka on kuulemma Espanjassa vielä monin verroin harvinaisempi kuin täällä. Olisin kyllä mielelläni kuvannut, mutta sarkastisesti tilannetta saattoi ajatella uutena kisataktiikkana: kameran jättäminen kotiin on ennenkin ollut paras keino nähdä hyviä lintulajeja läheltä. Useiden pikkulintujen, oravan ja parin kasvin jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa tavanomaisesti Rauhalahden suunnalle.


Viherlandian pihassa koitti iloinen jälleennäkeminen kameran ja kiikareiden kanssa, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tavoitelajit tikli, kivitasku ja niittykirvinen saatiin nopeasti kasaan, mutta niitä etsiessä joukkue hajaantui hieman. Siinä saatoimme tehdä virheen, sillä menetimme yhdellä kertaa kahdet nisäkäspisteet - vain kaksi meistä ehti nähdä vilaukselta kärpän, joka tappoi jonkin pikkujyrsijän ja katosi maan alle ajatuksen nopeudella. Menetyksen koki kuitenkin myös kärppä itse, sillä sen saalis putosi ja meni kirjaimellisesti harakoille. Elukkaa oli yhtä turha odotella saapuvaksi tunnelistaan kuin Länsimetroa, joten harmistuneina siirryimme kalastamaan. Vedimme jälleen vesiperän, vaikka huutoetäisyyden päästä esille kompattu taivaanvuohi hieman lohduttikin.

Seuraava kohde oli kaikista aiemmista kerroista poiketen Halssila, jonka havumetsäalue soveltui mainiosti metsälajiston hommaamiseen, ja Halssilanrinteen polkeminen ylös oli lastenleikkiä Ylämyllyjärven vuorikiipeilyyn verrattuna. Havaitsimme suurimman osan toivotuista kasveista, sienistä ja linnuista (sekä toisen kanahaukan, jota en muista nähneeni koskaan aiemmissa ralleissa :D). Ainoastaan suppilovahveron puuttuminen hieman ihmetytti. Hiihtomaata ympäröivä metsä oli kuitenkin niin täynnä jalanjälkiä, että sieltä oli luultavasti etsitty muutakin kuin opiskelumotivaatiota. Suppiksemme olivat siis joko jonkun pakastimessa tai ruuansulatuksessa, tai sitten niitä ei koskaan ollutkaan.
Nämäkin sienimaailman kummajaiset olisivat saaneet olla listalla.
Matka jatkui Tourujoen luontopolun ja parin kasvilajin kautta Viitaniemeen ja Eerolanlahdelle, jossa oli edelliseen päivään asti viihtynyt kesy lapasorsa. Vietävän lättänokka oli kuitenkin selvästi ottanut hatkat juuri ennen ralliamme, eikä paikalta saatu paria tavallisempaa vesilintulajia lukuun ottamatta muutakaan. Kaiken lisäksi muut kahlasivat rantapöheikössä juuri pikkukäpylinnun lentäessä yli, joten laji menetettiin. Emme kuitenkaan antaneet pienten pettymysten lannistaa, vaan jatkoimme Laajavuoren metsiin. Töyhtötiainen, kaksi kasvia ja kaksi sientä olivat hyvä täydennys tässä vaiheessa rallia.

Rautpohjanlahden lintutornilla itse maisemassa ei ollut valittamista, mutta lintujakin olisi saanut näkyä.
Alkujaan olin ajatellut lopettaa rallin Laajavuoren maisemiin, mutta kahdeksan tunnin kisa-ajasta oli vielä kolmisen tuntia jäljellä. Selasimme listan puutteet nopeasti läpi ja totesimme, että on järkevintä palata Ylistölle puuttuvien sienten, lintujen ja kalastusmahdollisuuksien vuoksi. Vessatauon jälkeen marssimme metsään ja löysimme peräti kolme puuttuvista sienistä sekä yhden kohdan erikoislistalta. Aarni erkani joukkueesta tässä vaiheessa reissuaikataulujensa vuoksi, ja me muut siirryimme kalastamaan Mattilanniemen sillan pieleen. Pieleen meni itse kalastuskin, mutta saatiinpa edes harmaalokki listalle. Kun aikaa oli vielä puolitoista tuntia, teimme päätöksen lähteä etsimään puuttuvia lintulajeja Kuokkalasta. Siirtolapuutarhassa oli totaalisen hiljaista, mutta Pohjanlammelta saatiin peräti kaksi lajia vesilintuja ja jopa syksyisin kehnolta Hämeenlahden tornilta kiristettiin ohilentävä tukkasotka. Viimeiset puoli tuntia käytettiin epätoivoisesti etsien lintulajiston naurettavimpia puutteita, viherpeippoa ja sitä peijakkaan telkkää. Vartti ennen ajan päättymistä telkkä pulpahti vihdoin pintaan Samulinniemen edustalla, mutta viherpeippo jäi saamatta. No, joka tapauksessa olimme 50 lintulajiin tyytyväisiä.

Linnut ja syksyn värit ovat aina hyvä yhdistelmä, kuvassa pajusirkku.
Nelisenkymmentä kilometriä pyöräilyä alkoi jo tuntua pakaroissa, ja väsyneen tunnelman vallitessa siirryimme ruokailemaan ja odottamaan purkua. 185 pistettä riitti jälleen voittoon, joten turhaan ei tullut pyöräiltyä. Ehkä parasta antia tämänkertaisessa rallissa oli linnuista keskusteleminen englanniksi, ja myös ryhmähenki oli korkealla alusta loppuun asti :) Seuraavaa kertaa jälleen odotellessa!

torstai 28. syyskuuta 2017

Puujalkapostaus 6

Äitin työpaikalle oli tulossa ulkomaalaisia vieraita. Nimikylttejä värkätessä Shirtcliff-nimisen vierailijan nimestä oli pudonnut r-kirjain pois. Onneksi kirjoitusvihre havaittiin ajoissa :DD

Bilsankurssilla opittua: metsälain 10§ puhuu metsäkortekorvista ja ne on kuulemma arvokkaita!

Kotona puhuttiin tietystä puutarhakasvista ja sen kukkimistaipumuksista. Äiti: Kyllä se varmaan voi kukkii siihenki aikaan. Tommi: Voikukkii eheheh

Tapahtui ruokapöydässä: jostain kumman syystä oli puhetta eläinten häistä. Iskä: "Porsaille sanotaan varmaan et kärsikää toisianne rakkaudessa." Tommi: "Hylkeille sanotaan sit että älkää hyljeksikö toisianne." Iskä: "Ja sorsille et älkää sorsiko toisianne." Tommi: "Ja hevoset solmii varmaan kavioliiton."

Suomalaisia lintuharrastajia vois alkaa nopeesti huvittaa jos englanninkielisestä maasta tulis vierailulle lintumies nimeltä Was Taracky. Kaveri vois myös saada nopeesti lempinimen Väiski.


Tapahtui kurssilla: puhuttiin liikenteen vuosittain tappamien eläinten määrästä ja sen arvioinnin ja tilastoinnin vaikeudesta. Tommi ja kaverit keksivät loistoidean - kehitetään iKill-mobiilisovellus, jonka avulla pieneläinkolareista saadaan reaaliaikaista tietoa! Supikoiran tai vastaavan yliajaja tunnistaa eläimen ja merkkaa tiedon äppiin, jolloin se saadaan tutkimuskäyttöön. Toimii.

Perustin vanhempieni kanssa Vastavirta-nimisen lauluryhmän. Kerran lohta syödessä iskä totesi: "Nythän tää lohi menee vielä kuolleenakin Vastavirtaan." Lisäksi lohi päätyi vatsavirtaan, josta ei onneksi enää lähtenyt uimaan ylöspäin.

Tapahtui labrassa: kalaloiskurssilla tutkittiin yksityiskohtaisesti kalojen sisäelimiä ja etsittiin niistä loisia. Kalan perna litistettiin kahden lasilevyn väliin. Tommi: PERNAMUUSSIA :D:DD

(Jos huumorin kuivuus ei ala jo janottaa, lisää löytyy täältä...)

tiistai 29. elokuuta 2017

Ihanimmat (?) riparileikit 2

Riparikesä on jo takana mut riparileikit ei oo kuollu. En sit tiiä onko se hyvä vai huono juttu :D Edellisen osan julkasun jälkeen oon saanu monia pyyntöjä julkasta lisää laululeikkejä, ja reilun neljän vuoden jälkeen inspiraation tutkimattomat syöverit vetäs meikäläisen toteuttamaan nää toiveet. Jos pelkäät mielenterveytesi puolesta, lopeta lukeminen tähän.

Pingviinileikki tuo kummasti mieleen armeijan sulkeiset, vaikka pyörryttääki enemmän ja hajottaa vähemmän. Vahvistamattoman urbaanin legendan mukaan tää on ollu Ryttylässä jonkun sporttiriparin konfirmaatiobiisinä :D



Tää toinen ryttyläklassikko puolestaan on läheistä sukua yhelle toiselle tunnetulle laululeikille. Vaikka Undulaattileikki ei ihan kasva täyskokosen auringonkukan mittaan, niin kyllä seki aina muutaman ärsytyskynnyksen ylittää.



Toivotan jokaisen katselijan mielenrauhalle rauhallista lepoa! :D

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kesää kelpaa kuvata

Aikansa on kullakin asialla taivaan alla. Aika on kirjoittaa ja olla kirjoittamatta, ja näin aikataulutettuna kesänä aikaa tuntuu riittävän aika harvaan ajanvietteeseen. Lisäksi osa kirjallisesta luovuudestani on jo jonkin aikaa kanavoitunut Urban blogin puolelle. Aika on kuitenkin myös kuvata, ja sitä tulee kesästä riippumatta harrastettua vähintään yhden postauksen verran. Kotimaanmatkailija törmää helposti moniin kuvauksellisiin yksityiskohtiin, isompiin ja pienempiin, joten esiteltäköön tässä muutamia :)














Ja jos joku ei vielä muualta kuullut niin pääsihän näinkin tosiaan tapahtumaan! Siunattua kesän jatkoa itse kullekin :) <3

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Näin syntyi "Aamutähti"

Tarkoitukseni ei alkujaan ollut tehdä omaa levyä. Vaikka olen mielelläni esillä erilaisissa tilanteissa, en koe itseni tai omien saavutusteni mainostamista kovinkaan luontevana. Nyt, kun sooloalbumini kuitenkin ilmestyi, pieni selitys lienee paikallaan.

Taustoitus on aloitettava reilun parin vuoden takaa. Olimme vanhempieni kanssa jo pitkään päivitelleet luterilaisen keskivertojumalanpalveluksen musiikkia. Urut eivät kuulu kenenkään meistä suosikki-instrumentteihin, ja usein ainoa vaihtoehto niille on yksipuolinen pianosäestys. Tähän tarpeeseen syntyi oma lauluporukkamme Vastavirta, johon saimme mukaan vielä pitkäaikaisen perhetuttumme Varpun. On yllättävää, kuinka paljon neljän hengen kokoonpanolla saa aikaan - yleensä olin itse laulaja-kitaristi ja isäni basisti, mutta muunkinlaisia variaatioita nähtiin. Äitini ja Varpu lauloivat stemmoja ja soittivat rytmisoittimia (yleensä shaker ja tamburiini), ja mikä ehkä yllättävintä, lopputulos oikeasti miellytti kaikkia meistä :D Ehdimme säestää arviolta parikymmentä jumalanpalvelusta tai muuta tilaisuutta, ja nautimme laulujen sovittamisesta ja soittamisesta kovasti. Myös palautteesta päätellen ideallemme oli tilausta.

Viime kesänä asiat muuttuivat kuitenkin Vastavirran kannalta äkillisesti huonompaan suuntaan, kun isäni sairastui aivosyöpään. Pahanlaatuinen kasvain vei aluksi soittotaidonkin, ja vaikka isä näytti pikkuhiljaa toipuvan kohtalaisesti, tulevaisuus vaikutti edelleen hyvin epävarmalta. Isän oma asenne tilanteeseen ja luottamus Jumalan suunnitelmiin oli onneksi koko ajan hyvä - sattumaa ei ole.

Tämän epävarmuuden keskellä isäni sai ajatuksen Vastavirran levystä. Vaikka emme enää kykenisi keikkailemaan lauluryhmällämme, voisimme piristää suomigospelrintamaa pysyvämmällä tavalla. Isä oli säveltänyt ja sanoittanut satoja lauluja, jotka eivät olleet koskaan päätyneet laajamittaisempaan levitykseen, mutta joita oli nuoruuden Bluebird-bändiajoilta tallennettuina vanhoille C-kaseteille. Näitä äänitteitä olin itse kuunnellut jo alakouluikäisenä ja pidin jo silloin isäni tekemistä biiseistä, minkä lisäksi olimme esittäneet joitakin niistä Vastavirran kanssa. Materiaalia ei siis tarvitsisi etsiä kaukaa. Otimme idean positiivisesti vastaan, ja ryhdyimme miettimään levyntekoon liittyviä kysymyksiä. Työnimeksi valikoitui "Sattumaa ei ole", ja noin puolet lopullisista biisivalinnoista oli vanhaa Bluebird-kamaa joko sellaisenaan tai uusiksi sanoitettuna. Loput olivat uudempaa tuotantoa, ja isän sairauden jälkeisten sanoitusten hiomiseen osallistuin itsekin.

Projekti sai tuulta siipiensä alle, kun mm. kuoronjohtajana ja viulunsoiton opettajana pitkään toiminut tuttumme Antti Ikonen suostui omakustannelevyn tuottajaksi. Antin musiikkikontakteilla saimme äänityspaikaksi pienen Kukkula-studion Konnevedeltä, ja isän vanhoista soittokavereista pari innostui myös osallistumaan. Alkuperäiset ajatuksemme muokkautuivat projektin edetessä huomattavasti, kun isä ei itse ollut enää aivan levysoittokunnossa ja täysi repertuaari bändisoittimia sai soitannon kuulostamaan huomattavan erilaiselta pieneen olohuonebändiimme verrattuna. Myös sanoitukset hioutuivat entisestään ja sovitukset muuttuivat matkan varrella selvästi.

Tässä tilanteessa tuottajamme Antti esitti idean levyn markkinointia ajatellen: entä, jos esittäjänä olisikin Vastavirran sijasta Tommi Parikka? Tuntemattomaan pikkubändiin verrattuna nuoren artistin debyyttialbumi saattaisi kuulemma saada paremmin näkyvyyttä, ja levynteon prosesseissa jalostunut materiaali oli monessa suhteessa kaukana alkuperäisestä Vastavirrasta. Muut hyväksyivät ajatuksen heti, ja vaikka mietinkin asiaa itse hieman pidempään, suostuin uuteen mielenkiintoiseen kokemukseen ilman suurempaa vastustelua. Levyn lopulliseksi nimeksi vaihdettiin Aamutähti.

Lopputulokseen olen kaiken kaikkiaan erittäin tyytyväinen, Antti ja äänittäjämme Wesku ovat tehneet mainiota jälkeä. Musiikin tyyliä on melkoisen vaikea selittää lyhyesti, mutta kahteentoista biisiin mahtuu mukavasti erilaisia vaikutteita ja tyylilajeja. Sanoitukset ovat varsin avoimesti kristillisiä, mutta se tuskin yllättää ketään :D Vaikka neljällä soinnulla saa myös toimivaa musiikkia aikaiseksi, isän sävellyksissä rima on hieman korkeammalla.


Jos kiinnostuit levystä ja tahtoisit sellaisen itsellesi, se kyllä onnistuu. Äänite löytyy luultavasti pian Jyväskylän kristillisestä kirjakaupasta ja joistakin seurakunnista, ja sitä saa tilata osoitteesta tommi.parikka(ät)gmail.com tai henkilökohtaisesti suoraan meikäläiseltä hintaan 20€ :)

maanantai 22. toukokuuta 2017

Eliöralli episodi VI

Hassua, miten aika tuntuu nykyään riittävän vain bilsarikilpailuista kirjoittamiseen. Toki Konneveden tiedeviikon ohjaaminen, kaksissa häissä soittaminen ja kandityön lopullinen valmiiksi saattaminen vievät aikaa ja ajatuksia helposti muualle :D Mutta oli miten oli, tänäkin keväänä tuli osallistuttua Eliöralliin huolimatta edellisen päivän Tornien taistosta (lintutornikisa) ja herätyksestä kello 3:20. On sitä lyhyempiäkin öitä nukuttu.

Tämänkertainen ralliasetelma poikkesi jälleen edellisistä, kun yksi kolmasosa vakiojoukkueestani oli vaihdossa Wienissä ja toinen kolmasosa kiinni opettajaopintojen harjoitteluaikatauluissa. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä Syrinxin fb-ryhmästä voi löytää seuraa jokseenkin millaiseen luontoprojektiin tahansa. Joukkuetiedusteluun vastasikin heti tuttu fuksi, joka tarjosi paikkaa muuten fukseista koostuvassa joukkueessa. Mikä ettei. Vaikka yhden joukkuekaverin olo oli ikävän flunssainen pari päivää ennen kisaa ja kaksi muuta tapasin vasta kymmenisen minuuttia ennen kisa-ajan alkua, mukaan oli ilman muuta päästävä :D Keli sentään näytti hyvältä, ja kevätkin oli myöhäisyydestään huolimatta huomattavasti pidemmällä kuin edellisessä kevätrallissa. Haavin jätin kuitenkin kotiin, sillä se oli parilla edellisellä kerralla osoittautunut turhaksi.

Säässä ei ollut valittamista.
Flunssasta toipuva Henna selvisi onneksi mukaan osaksi aikaa, joten löysin muun joukkueen Ylistönrinteeltä ja aloitimme kisan aikataulussa. Normaalia pyöräilytahtiani parhaani mukaan hilliten lähdin johdattamaan joukkuettamme Kuokkalan suunnalle aamun linturikkaiden tuntien hyödyntämiseksi. Minuutti ennen kisa-ajan alkua näyttäytynyttä pikkutikkaa ei tietenkään näkynyt, mutta niin ikään etuajassa havaittu rusakko löytyi onneksi uudelleen melkein heti lähdettyämme. Ensimmäisenä kohteena toimi Pohjanlampi, jonka ympäristöstä saimme vesilintujen ohella oravan ja joitakin kasveja. Auringonpaisteesta huolimatta sammakot jäivät havaitsematta, mikä oli yöllisen pakkasen jälkeen ymmärrettävissä. Yksi joukkuekavereistani, Teemu, osoittautui myös pro-tason kalamieheksi, mutta kalastusyritys rehevässä lätäkössä tuotti saaliiksi pelkkiä vesikasveja. Siirryimme Pitkäruohon lintutornille.

Haapanakoiras.
Tornilta ei ihmeitä näkynyt, mutta pikkukäpylintu ja tikli olivat hyviä lajeja lintulistalle ja myös pikkutikka saatiin paikattua. Pääpiirteittäin lintujen havainnointi tapahtui tällaisella kaavalla:

Tommi: "Hei kuulitteko ton? Toi tollanen ääni tossa suunnassa" *kehno suullinen jäljitelmä äänestä*
Joku muu: "Joo kuulin!"
Tommi: "Hyvä, kuuliko muut?"
Joku toinen: "Joo kyllä nyt kuulu!"
Tommi: "Loistavaa, se oli tää laji! Jatketaan!"

Toivon kuitenkin, että myös jonkinlaista oppimista tapahtui :D Lisäksi muukin joukkue huomasi välillä paikoillaan olevia tai lentäviä lintuja, joita en itse ehtinyt havaita. Rauhalahtea kohti siirryttäessä törmäsimme erääseen lintuharrastajatuttuun, joka oli tulossa määränpäästämme ja neuvoi parin lintulajin paikat. Nuottien avulla linnut löytyivät nopeasti, ja siirryimme voimalan lauhdevesiputken suulle tarkoituksena yrittää hauen kalastamista - jäiden juuri lähdettyä mato-onki ei kuulemma juuri antanut kalaa. Yllätykseksemme näimme kuitenkin heti kiiltävän kyljen vilahtavan rantavedessä, ja Teemun tietotaito pääsi käyttöön. Neljä ensimmäistä saaliskalaamme olivat kaikki vieläpä eri lajeja! Kalastusspotti osoittautui muutenkin hyväksi paikaksi, kun lintumaailma tarjosi ylilentävät tilhi- ja lapinsirkkuparvet sekä meriharakan. Myös erikoislajilistan perinteinen ympäristökasvatustapahtuma kuitattiin listalle, kun pääsimme elementtiimme eli puhumaan linnuista (Tommi) ja kaloista (Teemu) ihmettelemään tulleelle lapsiperheelle. Matka jatkui Hämeenlahden lintutornille.

Sorva asiantuntevassa otteessa.
Hämiksellä oli väkeä kuin tilastotieteen tentin uusinnassa. Paikalla oli kahden muun rallijoukkueen lisäksi jonkinlainen sunnuntailintuharrastajaporukka, mutta itse torniin kaikki eivät onneksi ängenneet samanaikaisesti. Kun katselijoiden määrä ylittää lintujen määrän, on usein hyvä jatkaa matkaa, joten pakollisen evästauon jälkeen lähdimme takaisin Ylistölle. Kasveja ja lintuja tipahteli listoille tasaisesti sieltä täältä, mutta sammakkoeläin-matelija-päiväperhosakseli loisti poissaolollaan. Jyväsjärven eteläisimmässä päädyssä teimme vielä yhden kalapysähdyksen, jonka ainoaksi kalalajiksi jäi rannalta käsin havaittu pikkuhauki. Haavin puuttuminen jäi tässä vaiheessa harmittamaan, sillä eväkäs haistatteli vieheelle pitkät ja siirtyi näköpiirimme ulkopuolelle pitkällisen narrausyrityksen jälkeen. Neljän tunnin pyöräily flunssaisena oli kunnioitettava suoritus, joten päästimme Hennan tässä vaiheessa kotiin lepäämään ja aloitimme sietämättömän nousun Keljosta Ylämyllyjärven korkeuksiin.

Palokärki pesällään "Jyväskylän Alpeilla".

Parinkymmenen hikisen minuutin jälkeen olimme nimensä mukaisella Vuorilammella, mutta niin oli yksi muistakin joukkueista. Jyväskylän paras rupikonnapaikka oli vielä yli puoliksi jäässä ja vähäisetkin kohmeiset konnat olivat luultavasti säikähtäneet aikaisempia kävijöitä. Itse ehdin nähdä ojassa yhden sammakon, joka kuitenkin painui ilmeisen suivaantuneena jonnekin pohjaliejuun ja vei mennessään viisi pistettä ennen muiden ehtimistä paikalle. Samaisen ojan partaat näyttivät jo pariin kertaan tallatuilta, mutta sisiliskohavainto piristi turhautunutta tunnelmaa hieman. Vaikka havumetsien lintuosasto jäi odotettua vähemmälle ja mudutkin jäivät löytämättä, Aleksi oli tarkkana klassisella kyypaikalla.

Matelijaosasto saatiin haltuun.

Alamäki johti kätevästi Kortepohjaan, jossa parin lintulajin ja naurulokkien parittelun jälkeen alkoi herätä pieni epätoivo uusien pisteiden saamisesta. Päätimme siirtyä pilkkilinjalle satamaan. Tulos oli samanlainen kuin lapsena pilkkikilpailuissa - ei mitään. Jäljellä oli enää alle puoli tuntia, joten poljimme hätäratkaisuna uudelleen Pohjanlammelle. Paikka yllätti positiivisesti, sillä onnistuimme vielä kiristämään yhden kasvilajin ja kaiken huipuksi löysimme siilin alle kymmenen minuuttia ennen ajan päättymistä! Tavoitteeni, 60 lajia lintuja, toteutui täsmälleen, vaikka muutama naurettavan tavallinen laji jäikin puuttumaan. Vaikka voittoon asti ei päästäisi, tärkeämpää olisi henkilökunnan joukkueen voittaminen lintujen määrässä :D

Purkutilaisuudessa selvisi, että päädyimme lintujen määrässä tasasummaan. Viime kevättä ajatellen kyse oli torjuntavoitosta :D Kokonaispisteissä odotukset kuitenkin ylittyivät, ja päihitimme toiset viisi joukkuetta - henkilökunnankin noin kymmenellä pisteellä. Vaikka sääntöjen pistekertoimia oli muutettu edellisistä kerroista ja kalapisteet olivat aiempaa pienemmät, ne ratkaisivat tällä kertaa paljon. Ehkä seuraavallakin kerralla tulee panostettua niihin enemmän. Kiitokset jälleen kisasta ja ensi kertaan!


keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Ahvis -17

Tämänvuotinen Ahvis eli Ahvenanmaan linturalli on nyt kisattu! Edellisestä kerrasta ehtikin jo kulua turhan paljon aikaa. Helsingin yliopiston bilsa-ainejärjestön Symbioosin järjestämä Ahvis on vähitellen kasvanut Suomen suurimmaksi linturallitapahtumaksi, ja ideana on kerätä joukkue ja retkeillä Ahvenanmaata ristiin rastiin yhden vuorokauden ajan yrittäen löytää mahdollisimman monta lintulajia.

Ottakaa siitä söpö Ahviksella kuvattu hippiäinen että jaksatte lukea loppuun :)
Viimekertaisten hankaluuksien jälkeen luulin kaiken sujuvan huomattavasti kivuttomammin autojoukkueessa ja vapaana armeijan aikatauluista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Viisihenkisestä joukkueestamme sairastuivat sekä kapteeni että kuski noin viikon varoitusajalla, ja arvatkaapa huviksenne, kuka korvasi molemmat virat samalla kertaa :D Onneksi saimme alkuperäistä kokoonpanoa vielä vahvistettua yhdellä viime hetken paikkaajalla, ja team Yöhutikka oli valmis lähtöön.

Syrinxin kunniaa puolustettiin ihan kunnon valmistautumisella.
Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Matkat sujuivat ongelmitta, mutta synkät sääennusteet osoittautuivat paikkansa pitäviksi ja perillä odotti sama ankea harmaus kuin muuallakin. Jo illaksi oli luvattu sadetta ja yön ajaksi tuulen voimistumista, joten lähdimme ajamaan kohti Eckerötä suunnitelmanamme yrittää nähdä edes muutama merilintu ennen staijauksen eli muutontarkkailun olosuhteiden muuttumista sietämättömiksi. Matkalla näimme kymmenen minuuttia ennen kisa-ajan alkua hiirihaukan ja harkitsimme linnun läheisyyteen jättäytymistä, mutta päätimme silti jatkaa eteenpäin. Saa veikata, nähtiinkö sitä lajia enää :D

Sade alkoi melko pian kisan käynnistymisen (klo 17) jälkeen, mutta mereltä nousseeseen sumuun verrattuna se oli pieni pulma. Kun selkeää näkyvyyttä oli pahimmillaan vain joitakin kymmeniä metrejä, muutontarkkailusta oli turha haaveillakaan. Todettuamme sumuseinän tuijottamisen ajanhukaksi vaihdoimme taktiikkaa ja lähdimme etsimään metsälajeja. Skagin tien varrella teimme erinomaisen pysähdyksen, joka tuotti listalle esimerkiksi kolme neljästä usein hankalasta tiaislajista, teeren ja pesänsä ympäristössä innokkaasti kailottavan palokärkipariskunnan. Illan kääntyessä pikkuhiljaa hämärämmäksi palasimme hiirihaukkapaikalle, mutta lintu oli tietenkin jo häipynyt ja muutkin lisähavainnot jäivät vähäisiksi. Viimeisen valon käytimme merenrannalla, ja saimme huonosta näkyvyydestä huolimatta vielä pari peruslajia lisää.

Tämä merikotkakuva kertoo jotakin yleisestä näkyvyydestä.
Havainnointi ei kuitenkaan lopu pimeän tuloon, vaan pöllöjen etsiminen vasta alkaa siitä. Yllättäen varpuspöllö huuteli itsensä listalle jo kolmannella pysähdyksellä! Enempiä pöllöhavaintoja ei kuitenkaan tullut, ja samoin epäonnistuivat luhtakanan ja kaulushaikarankin etsintäyritykset. Vältettyämme törmäämästä pariin hirveen, lukuisiin metsäkauriisiin ja suojavärinsä pettämään ylipukeutuneeseen metsäjänikseen ajelimme Idrottscenterille nukkumaan jo yhdentoista maissa. Ensimmäisen päivän lajisaldoksi jäi 49.

Ahvenanmaalla on uskomattoman paljon kauriita, joten ei ihme, jos joku välillä kuolee.
Yö jäi monelle muulle joukkueelle lyhyeksi, mutta itse lähdimme vasta aamukuuden kieppeillä liikenteeseen. Sään paranemista ei nimittäin ollut odotettavissa vielä pitkiin aikoihin, ja ajattelimme kunnon yöunen olevan kokonaisuuden kannalta tärkeämpää kuin epätoivoisen pöllönmetsästyksen. Hakeuduimme siis Hammaruddan rantakalliolle auringonnousun aikoihin ja totesimme huonon näkyvyyden lisäksi sateen olevan rankempaa kuin missään vaiheessa tätä ennen. Kovasti elämänpinnaksi toivomaani merisirriä oli turha kuvitellakaan näkevänsä, ja ainoa ohi lentänyt ruokkikin menetettiin, kun muut eivät ehtineet huomata sitä. Luotokirvinen ja västäräkki tarjosivat sentään pienen valonpilkahduksen, mutta jatkoimme parin tunnin jälkeen matkaa. Lohduttauduimme sillä, että samat sääolosuhteet koskivat muitakin :D

Läheisillä lomamökeillä tehty pysähdys kannatti - saimme listalle kuusi uutta lajia, joiden joukossa oli jopa ensimmäinen päiväpetolintumme merikotka. Tavallisimmatkin petolinnut olivat tuhruisella kelillä täysin piilossa, joten edes tavallisimman lajin näkeminen lämmitti hieman. Pysähdys olisi kuitenkin saanut olla hieman pitempikin, sillä ehdimme jo siirtyä Maarianhaminan nurkille Ramsholmenin lehtoon. Olimme juuri nousseet autosta, kun mahdollisten harvinaisuuksien tiedotusta varten perustettu wappiryhmä ilmoitti avosetin löytymisestä arviolta puolen kilometrin päästä edellisestä pysähtymispaikastamme. Tämä kahlaajalintu oli jopa meikäläiselle kokonaan uusi laji, joten elispaineet veivät turhautumisesta voiton ja kaahasimme takaisin. Matkalla näimme sentään kisamme ensimmäisen ja ainoan tilhiparven - vaikea laji sekin.

On se avosetti komia, vaikka olosuhteet eivät täysin oikeutta teekään.
Tyylipuhtaan bongauksen onnistuttua palasimme Ramsholmenille ja löysimme odotetun pähkinänakkelin. Viereinen Torpfjärden sen sijaan oli aivan sumussa, emmekä saaneet paikalta juuri muuta kuin haapanan. Vaikka havainto ei tässä vaiheessa paljoa innostanut, olimme lopulta toinen kahdesta lajin löytäneestä joukkueesta koko kisassa :D Maarianhamina tuotti pettymyksen huonolla näkyvyydellään ja esimerkiksi selkälokki ja pulu jäivät puuttumaan, joten lähdimme kohti aiottua lopetuspaikkaamme Hagan peltoja. Saimme monta piristävää lajia lyhyessä ajassa, ja kisa-aikaa oli sateen jälleen voimistuessa reilut pari tuntia jäljellä. Näin ollen valitsimme fiilispohjalta tuntemattoman paikan kartalta ja lähdimme ajamaan sinne saadaksemme viimeisen kahdeksankympin haamurajaan tarvittavan lajin. Kun esimerkiksi Suomen runsaimpien lintujen kärkikymmenikköön kuuluva vihervarpunen puuttui edelleen, mahdollisuuksia sentään oli.


Sundin kuntaan päästyämme sää osoitti vihdoin paranemisen merkkejä, mutta uusia lajeja ei vain kuulunut. Valitsemamme paikka osoittautui tyhjäksi, mutta jatkoimme yritystä valitsemalla uuden paikan ja pitämällä ajomatkojen aikana silmät tarkkana petolintuja varten. Lopulta ajoimme väärään paikkaan, ja parin kilometrin mittaisen mökkitieverkoston takana odotti jälleen uusi ranta. Yhden lajin toiveemme toteutui vihervarpusen muodossa heti autosta noustuamme, mutta merinäkymän tarkistus tuotti myös mahdollisuuden paikata ruokin menetys (lintuja oli pitkälti toistasataa!) ja pian jopa kevään ensimmäinen kuikka viuhtoi yli. Viimeiset puolisen tuntia käytimme takaisin Idrottscenteriä kohti ajamiseen, ja kellon näyttäessä 16:45 näimme auton ikkunasta vielä yllätysfasaanin tiellä. Kisa-aika päättyi, ja minuutti sen jälkeen ylitsemme lensi petolintu. No, onneksi se ei ollut hiirihaukka vaan pelkkä merikotka :D

Pääsimme lopulta siis 83 lajiin, joka vaikutti olosuhteisiin nähden kelvolliselta tulokselta. Purkutilaisuudessa silti kuumotti, kun tiesimme saman lukeman riittäneen edellisvuonna vain noin viidenteentoista sijaan, ja joukkueita oli sentään 47. Joukkue toisensa jälkeen kuitenkin lopetti selvästi pienemmällä lajimäärällä, ja saimme kuikasta jopa ässälajin eli olimme ainoa sen havainnut joukkue. Suureksi yllätykseksemme tulos riitti jaettuun neljänteen sijaan - voittajallakin oli vain 90 lajia, ja erot seuraaviin olivat vielä pienempiä! Tätä kirjoitettaessa lopullinen sijoituksemme ei ole vielä selvinnyt, mutta viiden parhaan joukkoon pääseminen ylitti kaikki odotukset ja oli muutenkin hieno suoritus joukkueelta, josta vain meikäläinen on ollut Ahviksella edes kerran aikaisemmin :D Kyllä kelpasi mennä nukkumaan.

Ja tähän kelpasi herätä.
Sunnuntaiaamuna sää oli muuttunut totaalisesti, ja ulkona tuntui jo lähes kesäiseltä. Miellyttävän pinnapaineettoman linturetken aikana näimme vielä kymmenkunta rallissa näkemättä jäänyttä lajia, mutta se ei onneksi enää harmittanut. Jyväskylässä satoi palatessa lunta, mutta tulipa koettua edes puolikas kesäinen päivä jo huhtikuun alussa. Kiitokset mukana olleille ja kotirintamalla tsempanneille tästä reissusta, tästähän voisi vaikka tehdä perinteen!


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Ankkalinnan pamaus

Mikä onkaan suomalaisten suosikkisarjakuva? Vastaus on luultavasti melkoisen selvä: Aku Ankka. Viimeaikaisemmasta suosiostaan huolimatta Fingerporit sun muut tuoreemmat sarjakuvat eivät taatusti yllä suosiollaan lähelläkään Akkaria, jonka avulla moni lapsi on jo vuosikymmenten ajan kasvattanut sanavarastoaan ja moni aikuinenkin yleissivistystään. Harva sarjakuvalehti on todellakin onnistunut ilmestymään niin pitkään ja edelleen niin suosittuna, ja taskukirjat ovat vielä asia erikseen. Onko ankallissankarin menestykselle selkeää salaisuutta?

Mielestäni monet hyvät elokuvat ovat sellaisia, että kaiken ikäiset voivat katsoa niitä mielekkäästi. Lapset viihtyvät vaikkapa eläinten, vauhdin ja värimaailman parissa, mutta aikuisia varten leffaan on piilotettu syvällisemmän tason huumoria esimerkiksi viittaamalla erilaisiin klassikkoteoksiin. No, eikö aivan sama pädekin Akkariin? Nuorempiin lukijoihin vetoavat luultavimmin ensisijaisesti tuttujen henkilöhahmojen toilailu, toiminta ja fantasia, mutta vanhemmat voivat saada enemmän irti lennokkaasta verbaaliakrobatiasta ja intertekstuaalisista viittauksista.

Aku Ankan suomalaiset kääntäjät ansaitsevat kyllä ehdottomasti virtuaalisen hatunnoston. Kieli on todella monipuolista, ja olen epäilemättä itsekin oppinut monia ilmauksia nimenomaan vanhoja Akkareita lukemalla. Lisäksi legendaarisimpien klassikkotarinoiden repliikeistä on tullut suorastaan kansallisia lentäviä lauseita. Tunnistatko esimerkiksi seuraavia lainauksia?

"Kaada se litku takaisin lehmään! Se ei kelpaa edes kannen pesemiseen!"
"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä."
"Rahat vai kolmipyörä?"
"Möykkäel Jaksosella on uusi nokka."

Kääntäjät hoitavat siis hommansa suorastaan timanttisesti, mutta samaa ei voi aina sanoa suuresta kaartista piirtäjiä ja käsikirjoittajia. Kun tarjontaa on paljon, on varaakin olla nirso. Itse en esimerkiksi ole milloinkaan pitänyt Mikki Hiirtä Aku Ankan veroisena sankarina, eivätkä taskukirjojen Ankka-sarjat pärjää alkuunkaan lehdessä julkaistuille tarinoille. Puhumattakaan siitä, että 2010-luvulla voisi vielä ilmestyä uusia kasari- ja ysäriklassikoiden vertaisia täysosumia. Oma ongelmansa syntyy myös siitä, että eri käsikirjoittajat noudattavat omia käsityksiään Ankkojen suvusta ja lisäilevät sinne vaikkapa uusia sukulaisia minkä ehtivät. Ratkaisu: julistetaan Don Rosan Carl Barksin tuotannon pohjalta hahmottelema sukupuu ainoaksi oikeaksi :DDD Barks ja Rosa ovat ymmärtääkseni suomalaisten suosikkipiirtäjät, enkä lainkaan ihmettele, miksi.

Mutta mennäänpä vielä makuasioita hieman syvemmälle. Täysin ilman kritiikkiä ei näinkään mainio kulttuurielementti selviä, ainakaan jos katsotaan moraaliselle puolelle. Enkä nyt tarkoita Ankkojen housuttomuutta :D Jos mietin, millaisia arvoja tahtoisin sarjakuvien opettavan omille lapsilleni, löydän Aku Ankastakin pientä hiottavaa. Sarjakuva on monellakin tavalla aikansa tuotos, mikä nähdään jo varhaisimmissa Akkareissa vaikkapa katsomalla taikauskoisia intiaaneja, afrikkalaisia ja muita "villi-ihmisiä". Vaikka alkuperäiskansojen käsittely onkin muuttunut korrektimmaksi ja esimerkiksi väkivaltaa ja tupakointia on ilmeisesti karsittu, samaan aikaan hyvän ja pahan rajat tarinoiden opetuksissa ovat vuosikymmenten varrella huomattavasti hämärtyneet. Lisäksi eräs nykyajalle tyypillinen ilmiö on tietynlainen uskonnollinen yksisilmäisyys - Kristus-patsas sensuroitiin Taskarin kannesta "mahdollisesti loukkaavana", kun samaan aikaan New Age, noituus ja itämaiset jumalat rellestävät ankkojen mukana täyttä vauhtia. Ai mitkä tuplastandardit?

Ehkäpä tarvetta enemmälle mielensäpahoittamiselle ei kuitenkaan ole. Useimpiin muihin sarjakuviin verrattuna Aku Ankka on erittäin rakentavaa ja sivistävää luettavaa, ja kielenkäytön puhtaus on tästä näkyvimpiä osoituksia. Esimerkiksi Fingerporin huono puoli ajoittaisesta hauskuudesta huolimatta on se, että se opettaa lapsia ajattelemaan likaisesti ja viljelemään alatyylisiä vitsejä. (Useimmat varmaan oppivat sen joka tapauksessa, mutta mitä myöhemmin, sitä parempi.) Jos saan joskus lapsia, annan siis heille ilomielin Akkareita luettavaksi :D Ja onneksi jälleen voi koetella kaiken ja pitää sen, mikä on hyvää.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Eläinkunnan ihmeitä 5 - Korvamato

Korvamato (Diphyllobothrium melodicum) on monille tuttu ja laajalle levinnyt loinen, joka on sukua esimerkiksi leveäheisimadolle eli lapamadolle. Useimmista muista heisimadoista poiketen se loisii ruoansulatuskanavan sijasta korvakäytävässä.

Tuntomerkit

Korvamadon munat ja toukkavaiheet ovat mikroskooppisen pieniä, minkä vuoksi ne jäävät yleensä huomaamatta. Tavallisimmin korvamadon tunnistaakin vasta, kun on jo liian myöhäistä ja tartunta on tapahtunut. Ihmisessä loisiva aikuinen mato on valkoinen tai läpikuultava ja saattaa pituudeltaan yltää jopa lapamadon mittoihin eli useampaan metriin, mutta sen paksuus ei useinkaan ole edes millimetriä. Koska korvamatoa harvemmin nähdään, tunnistaminen tapahtuu helpoimmin oireiden perusteella (ks. Oireet).

Levinneisyys ja elinympäristö

Laji on levinnyt ihmisen seuralaisena lähes kaikkialle maailmaan. Isäntäeliöt ovat loisen tärkeintä elinympäristöä, joten korvamatoja on siellä, missä ihmisiäkin on. Tartunnan saa kuitenkin helpoimmin musiikille tavalla tai toisella altistuneessa ympäristössä sekä sisä- että ulkotiloissa.

Elintavat

Kuten esimerkiksi bakteereja, korvamadon munia ja niistä kehittyviä prokerkoiditoukkia on inaktiivisessa tilassa pinnoilla ja ilmassa lähes kaikkialla, minne ihmiset niitä tietämättään levittävät. Tietynlaiset ääniaallot aktivoivat niiden kehittymisen plerokerkoiditoukiksi, jotka kykenevät infektoimaan ihmisiä. Nämä toukat liikkuvat ilmassa passiivisesti ääniaaltojen mukana ja päätyvät siten ihmisen korvakäytävään, missä ne kasvavat aikuisiksi. Aikuisen korvamadon elinikä on yleensä korkeintaan tunteja, mutta pitkäikäisimmät yksilöt voivat elää jopa viikkoja. Usein ne myös tunkeutuvat korvakäytävän läpi aivoihin ja elävät siellä.

Lisääntyminen

Korvamato on isäntäspesifi laji, joka kykenee lisääntymään vain ihmisessä. Lintujen on toisinaan havaittu toimivan väli-isäntinä, mutta tämä elämänkierron vaihe ei ole lajin lisääntymiselle välttämätön. Korvamadot voivat lisääntyä sekä suvullisesti että suvuttomasti, mutta suvullisen lisääntymisen tuloksena syntyvät madot elävät yleensä pidempään. Parittelun jälkeen aikuinen naaras laskee munansa ihmisen korvakäytävään, josta ne joutuvat ulos - mitä voimakkaampi ilmavirtaus käy toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sitä tehokkaammin munat leviävät. Korvamato voi tarttua myös suoraan ihmisestä toiseen.

Ravinto

Lajin pääasiallista ravintoa ovat huonokuntoiset aivosolut. Korvamadon ruoansulatusjärjestelmä on kuitenkin heikosti kehittynyt, mikä osaltaan selittää useimpien yksilöiden lyhytikäisyyden.

Oireet

Korvamato saa ihmisessä aikaan monenlaisia oireita sekä fyysisellä että psyykkisellä tasolla riippuen yksilöllisesti vaihtelevasta luontaisesta vastustuskyvystä. Tavallisimpia ja lievimpiä oireita ovat rytmikäs liikehdintä tai naputtelu, hyräily ja viheltely. Loisinnan intensiteetin kasvun ei ole havaittu altistavan muille loisinfektioille, eikä laji ole yleensä varsinaisesti vaarallinen vaan lähinnä kiusallinen. Vakavimmat korvamatotartunnat voivat kuitenkin johtaa unettomuuteen, mielenterveysongelmiin tai jopa kuuroutumiseen. Alalaji tinnitus on erityisen epämiellyttävä.

Muuta

Korvamatoinfektiolta suojautuminen on vaikeaa, mutta parhaat konstit siihen ovat korvatulpat, kuulosuojaimet tai äänieristetty tila. Tartunnan saanut voi yleensä vain odottaa madon kuolemaa, mutta oikeanlaisella musiikkiterapialla on havaittu olevan lupaavia vaikutuksia. Vahvistamattoman tiedon mukaan poikkeuksellisen paksun korvamadon voisi lapamadon tavoin vetää ulos, jos sen toisesta päästä saa otteen. Korvamato sekoitetaan joskus sukulaislajiinsa laiskamatoon (Diphyllobothrium flegmaticum), joka saa ihmisessä aikaan lorvikatarrin. Oireet ovat kuitenkin yleensä päinvastaisia.


torstai 19. tammikuuta 2017

War Room

Eräs amerikkalainen paikallisseurakunta, Sherwood Baptist Church, aloitti yli kymmenen vuotta sitten muiden työmuotojensa ohella elokuvien tekemisen harrastelijapohjalta. Voisi luulla, ettei tällaisilla eväillä saisi mitään merkittävää aikaan, mutta lopputulos on ainakin tällaisen elokuvien tekemistä ja näyttelemistä vain pinnallisesti ymmärtävän katselijan näkökulmasta uskomattoman onnistunut. Sherwood Picturesin ensimmäinen elokuva on jäänyt melko tuntemattomaksi enkä ole sitä itsekään nähnyt, mutta sen sijaan seuraavat kolme, Facing the Giants (2006), Fireproof (2008) ja Courageous (2011) ovat nousseet Suomessakin monissa kristillisissä piireissä jo eräänlaiseen klassikon maineeseen. Tämän jälkeen Sherwoodin elokuvatyö on kasvanut Kendrickien johdolla sen verran suuriin mittoihin, että se päätettiin irrottaa seurakunnan yhteydestä.

Kristillinen elokuva on omalla tavallaan vaikea laji. Monet tällaiseen luokkaan yhdistettävät elokuvat voivat olla vain hyvin pinnallisesti kristillisiä ja heijastaa enemmän tekijöidensä teologisesti epäselviä tai hämäriä uskonkäsityksiä kuin varsinaisesti raamatullista arvomaailmaa – olivatpa ne Raamatun pohjalta tehtyjä tai ei. Toinen ääripää kristillisten elokuvien kentällä ovat naiivit ja epärealistiset tuotokset, joissa kaikki ongelmat katoavat suunnilleen heti, kun Jeesus vain mainitaan. En väitä, ettei näin voisi joskus oikeastikin tapahtua, mutta yleensä tällaiset näkemykset ovat vain menestysteologista fantasiaa. Todellisuudessa myös uskovien elämä on täynnä vaikeuksia ja rikkinäisyyttä, joista harvemmin pääsee eroon kertaheitolla. Ehkä siksi parhaat kristilliset elokuvat perustuvat usein tositapahtumiin.


Kendrickin veljesten uusin tulokas War Room (2015) ei tietääkseni perustu tositapahtumiin, mutta mielestäni se onnistuu silti suunnilleen välttämään molemmat kristillisen elokuvagenren sudenkuopat. Lähtöasetelma voisi aivan hyvin olla todellisuuttakin: hieman epärehellinen urasuuntautunut mies ja pettynyt vaimo kriiseilevät avioliittonsa kanssa, ja töiden ja ongelmien lomassa ainoa lapsi kokee itsensä laiminlyödyksi. Tilanne alkaa vähitellen muuttua, kun perheen äiti tutustuu omaa elämänviisauttaan eteenpäin jakavaan vanhempaan leskinaiseen ja laittaa saamansa opin käytäntöön. Juonen yksityiskohdista en spoilaa enempää.

Vaikka War Room osaltaan kertookin avioliitosta, rukous on selkeästi elokuvan pääteema verrattuna nimenomaisen avioliittoteemaiseen Fireproofiin. Innokkaan rukoilijan sydäntä tämä tietysti lämmittää, vaikka näkökulma ehkä onkin enemmän naisellinen. Myönnän myös itkeneeni useampaan otteeseen elokuvan aikana :D Tämän verran syvällinen kristillinen draama herättää lisäksi hengellistä pohdintaa – mielestäni War Roomin ansiokkaimmat oivallukset ovat juuri rukouksen voimassa ja tärkeydessä yleisesti sekä siinä, kuka tai mikä oikeasti on kristityn ykkösvihollinen. Kolmas erittäin tärkeä nosto leffasta on sukupolvien välisen yhteyden tarpeellisuus: ”rukousmummojen” sukupolvella on kaikille meille nuoremmille todella paljon annettavaa, ja vastaavasti esimerkiksi pidempään naimisissa olleet keski-ikäiset voivat antaa todella hyödyllisiä neuvoja nuorille pareille. Uskon tällaisen yhteyden olevan kaikille rakentavaa ja tavoiteltavaa.

Toimintaa elokuvasta ei juuri löytynyt ja huumoriakin vain pienenä höysteenä, mutta eiköhän puhtaalla draamallakin ole paikkansa aina silloin tällöin. Varsinkin, jos kyse ei ole aivottomasta ja moraalittomasta saippuaviihteestä vaan tunteiden lisäksi syvällisempääkin ajattelua herättävästä materiaalista. Vaikka olenkin yleisesti ottaen toiminnallisempien elokuvien ystävä, voin silti suositella War Roomia katsottavaksi. Tuskin tämänkään elokuvan teologian varaan kannattaa yksistään rakentaa mitään kovin suurta, mutta inspiraation lähteenä siitä on varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Ymmärrän kyllä, että jos uskonasiat ovat vieraampia eivätkä kiinnosta, elokuvan kristillisyys saattaa ärsyttää eikä siitä välttämättä silloin saa paljoakaan irti. Mutta ainahan voi silti antaa mahdollisuuden :D