maanantai 13. marraskuuta 2017

Eräänlainen muistokirjoitus

Tätä kirjoittaessani en hymyile. Ehkä ihminen vanhetessaan todella vakavoituu ainakin ulkoisesti katsottuna, ja tällä kertaa on myös syytä olla vakava. Isän menettäminen tuskin on milloinkaan helppoa, eikä ainakaan pari viikkoa ennen isänpäivää. Surusta huolimatta olen kuitenkin ensisijaisesti kiitollinen.

Kyllä, luit oikein. Kiitollinen. En tietenkään isäni kuolemasta, mutta hänen vaikutuksestaan ja yhteisestä ajastamme. Olen vasta viime aikoina tajunnut, millaisen perinnön olen saanut pidettyäni isääni ehkä tiedostamattanikin miehen mallina ja esikuvana. Tässä joitakin elementtejä, jotka saattaisivat muuten puuttua elämästäni:

-Luonto. Ensin marjastus ja sienestys, sitten kalastus ja lopulta metsästys. Isän kiinnostus ja arvostus luontoa kohtaan on luultavasti vaikuttanut paljon sekä lintuharrastukseni syntymiseen että myöhemmin biologian alalle hakeutumiseen.


-Musiikki. Ihailin isäni taitoja kitaran ja bassonkin varressa ja nautin yhdessä soittamisesta. Vaikka en ehkä tule yltämään samalle tasolle enkä varsinkaan säveltämään ja sanoittamaan yli neljääsataa laulua, voin ainakin auttaa isäni lauluja elämään vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen.

-Huumori. Savolaisen puujalkahuumorin pitkiä perinteitä kelpaa jatkaa :D

-Lukeminen. Isällä oli lukemisen seurauksena uskomaton yleissivistys, ja hän hankki meille hyllykaupalla kirjoja. Painotuotteet menivät hänen elämässään pikselien edelle, ja ehkä juuri siksi nautin itsekin paperisten sivujen kääntelystä enemmän kuin ruudun tapittamisesta. Tuskin nauttisin kirjoittamisestakaan ilman kiinnostusta lukemiseen.

-Perhemalli. Arjesta opin, että mies voi - ja hänen pitääkin - osallistua kotitöihin, kuten siivoukseen ja ruuanlaittoon :D Perheen on myös hyvä olla uraa tärkeämpi. Vaikka isä ei juuri sanonut ääneen rakastavansa meitä, ajankäytöllään hän osoitti sen. Kuolemaan asti uskollisesta ja lujasta avioliitostakin on hyvä ottaa mallia.

Ei taitaisi meikäläinen olla aivan nykyisessä kuosissaan ilman näitä asioita. Ja jopa niitä kaikkia tärkeämpi on se hengellinen perintö, jonka olen saanut kristillisen kasvatuksen myötä. Ylitse kaiken muun olen siis kiitollinen Jumalalle, joka on suuresti vaikuttanut koko perheemme elämään ja suonut isän sairastumisesta lähtien sekä läheisten tukea että suorastaan yliluonnollista lohdutusta. Myös aikatauluja taaksepäin katsoessa huomaa johdatuksen: aivokasvaimen löytyessä isä ei ollut auton ratissa, kesäloma auttoi käsittelemään asioita rauhassa, hoitojen jälkeen isä toipui lähes normaaliin kuntoon pitkäksi aikaa ja monet perhejuhlat sekä levyprojekti saatiin vielä kokea yhdessä. Jopa tilanteen asteittainen huonontuminen oli asioiden prosessoinnin kannalta ainakin itselleni parempi kuin välitön lähtö, ja isän oma asenne oli kuoleman selkeästi lähestyessäkin jatkuvasti levollinen ja luottavainen.

Toki Jumala olisi voinut myös parantaa, mutta juuri tässä vaaditaan luottamusta parhaaseen mahdolliseen suunnitelmaan. Kristittyä ei läheskään aina suojella surulta ja kärsimykseltä, mutta saamme kuitenkin apua vastoinkäymisistä selviämiseen. Lisäksi fokuksemme on kauempana, iankaikkisuudessa. Paavali sanoo meidän jopa olevan säälittävimpiä kaikista ihmisistä, jos toivomme on Kristuksessa vain tätä elämää ajatellen (1. Kor. 15:19). Juuri kuolemanjälkeisen elämän toivo on yksi lohdullisimmista asioista kristinuskossa: Jeesukseen uskovan ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Isän muistotilaisuuttakin saattoi tämän vuoksi sanoa lähestulkoon iloiseksi, ja yksi hänen suosikkilauseistaan oli moneen otteeseen esillä: "Jeesus sanoi: Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" (Joh. 11:25-26).

Kuolema pysäyttää ihmisen vakaumuksesta riippumatta, mutta sen äärellä tarjottujen vastausten taso vaihtelee suuresti, ja näitä Jeesuksen sanoja parempaa vastausta en ole elämässäni löytänyt. Saatan toki olla väärässä niihin luottaessani, mutta hyvät perusteet luottamuksellani kuitenkin on. Tapahtunutta en voi muuttaa, mutta oman asenteeni sitä kohtaan voin, ja surutyön jälkeen on jo aika suunnata katse kohti tulevaa yhtä lailla Jumalaan luottaen. Elämässä on vielä paljon hyvää, josta voi iloita ja kiittää. Lopetan muistotilaisuudessakin esittämiini Exitin sanoihin:

"Aika on suurten surujen mieltä liikuttaa
aika vain vaiti odottaa
aika, kun sanat katoaa
Aika on tuulten pihamme puita riepottaa
aika, kun myrsky raivoaa
Lopulta sateet taukoaa
ja uutta sarastaa."

Reijo Parikka 1957-2017

tiistai 3. lokakuuta 2017

Eliöralli episodi VII: Syksyn paluu

Tämänsyksyisen Eliörallin ajankohdan selviämistä saatiin luontoretkivastaavan puuttumisen vuoksi odotella hieman kauemmin. Kyseinen päivä oli kuitenkin järjestettävä vapaaksi - jos on ollut parilla aikaisemmalla kerralla voittajajoukkueessa, hyvää voittoputkea ei kannata suosiolla katkaista. Kaiken lisäksi legendaarinen Flagella-kokoonpano Aarnin ja Terhin kanssa saatiin jälleen kasaan. Rallia edeltävänä iltana mukaan liitettiin vielä innokas espanjalainen vaihtari Niko, joka oli kuulemma pätevä lintumies. Mikä ettei :)

Flagellat ihmemaassa.
Syksyn sumuisimman viikon lauantaiaamu koitti koleana ja pilvisenä. Onneksi keli oli kuitenkin tyyni eikä satanut, sillä sade tai kova tuuli olisivat voineet syödä kisamotivaation nopeammin kuin allekirjoittanut pistelee kebabin ranskalaisilla. Myös sumun vähäisyys oli suuri helpotus, sillä aiemmin samalla viikolla kävin testaamassa suunnittelemaani reittiä ja näkyvyys oli pahimmillaan samaa luokkaa kuin viime kevään Ahviksella. Lintuja havaitsin silti 45 lajia, joten päätin tähdätä varsinaisessa kisassa 50 lajiin. Ralliin valmistautuminen oli siis sujunut suurimmaksi osaksi hyvin: Reitti? Check. Kalavehkeet? Check. Eväät? Check. Kamera ja kiikarit? Perskutarallaa! Olinko todella unohtanut optiikkani kotiin? On tässä meillä lintuharrastaja :D Puolimatkassa oli jo liian myöhäistä palata pyörällä takaisin, mutta näpyttelin vauhdista äitille pyynnön tuoda kaivatut välineet jonnekin matkan varrelle.

Sää ei kalseudessaankaan voinut olla ensisijainen syy heikolle osallistujaprosentille: perinteiseen lähtöpaikkaan saapui vain kaksi muuta joukkuetta! Oletimme syyksi edellä mainitut järjestelyongelmat ja tulkitsimme henkilökunnan joukkueen poissaolon jälleen luovuttamiseksi. Rallin avauksesta tiimiimme tarttui mukaan vielä joukkuetta vailla ollut Kimi kiintiö-SMB-opiskelijaksi :D Ensimmäisen vartin aikana ei nähty mitään sävähdyttävää, mutta olisin jo tarvinnut kameraani - Mattilanniemen edustalla kellui kolme nukkuvaa vesilintua, joista en lainakiikareilla saanut tarpeeksi selvää. Vesiäiset jätettiin todennäköisen telkän statukselle ja jatkettiin matkaa lajin tavallisuuden vuoksi. Kuten arvata saattaa, tämä "helppo" laji tuotti vielä ongelmia :D

Punarinta oli yksi ensimmäisistä lintulajeista.
Kameralle olisi ollut jälleen käyttöä Sulkulan siirtolapuutarhassa ja Pitkäruohon lintutornilla, kun ensin kanahaukka suoritti näyttävän ylilennon, sitten kesynpuoleinen valkoselkätikka koputteli lahopuita aivan tornille johtavien pitkospuiden vieressä ja lopulta harmaahaikara laskeutui tornin edustalle. Hyviä lajeja, varsinkin tikka, joka on kuulemma Espanjassa vielä monin verroin harvinaisempi kuin täällä. Olisin kyllä mielelläni kuvannut, mutta sarkastisesti tilannetta saattoi ajatella uutena kisataktiikkana: kameran jättäminen kotiin on ennenkin ollut paras keino nähdä hyviä lintulajeja läheltä. Useiden pikkulintujen, oravan ja parin kasvin jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa tavanomaisesti Rauhalahden suunnalle.


Viherlandian pihassa koitti iloinen jälleennäkeminen kameran ja kiikareiden kanssa, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tavoitelajit tikli, kivitasku ja niittykirvinen saatiin nopeasti kasaan, mutta niitä etsiessä joukkue hajaantui hieman. Siinä saatoimme tehdä virheen, sillä menetimme yhdellä kertaa kahdet nisäkäspisteet - vain kaksi meistä ehti nähdä vilaukselta kärpän, joka tappoi jonkin pikkujyrsijän ja katosi maan alle ajatuksen nopeudella. Menetyksen koki kuitenkin myös kärppä itse, sillä sen saalis putosi ja meni kirjaimellisesti harakoille. Elukkaa oli yhtä turha odotella saapuvaksi tunnelistaan kuin Länsimetroa, joten harmistuneina siirryimme kalastamaan. Vedimme jälleen vesiperän, vaikka huutoetäisyyden päästä esille kompattu taivaanvuohi hieman lohduttikin.

Seuraava kohde oli kaikista aiemmista kerroista poiketen Halssila, jonka havumetsäalue soveltui mainiosti metsälajiston hommaamiseen, ja Halssilanrinteen polkeminen ylös oli lastenleikkiä Ylämyllyjärven vuorikiipeilyyn verrattuna. Havaitsimme suurimman osan toivotuista kasveista, sienistä ja linnuista (sekä toisen kanahaukan, jota en muista nähneeni koskaan aiemmissa ralleissa :D). Ainoastaan suppilovahveron puuttuminen hieman ihmetytti. Hiihtomaata ympäröivä metsä oli kuitenkin niin täynnä jalanjälkiä, että sieltä oli luultavasti etsitty muutakin kuin opiskelumotivaatiota. Suppiksemme olivat siis joko jonkun pakastimessa tai ruuansulatuksessa, tai sitten niitä ei koskaan ollutkaan.
Nämäkin sienimaailman kummajaiset olisivat saaneet olla listalla.
Matka jatkui Tourujoen luontopolun ja parin kasvilajin kautta Viitaniemeen ja Eerolanlahdelle, jossa oli edelliseen päivään asti viihtynyt kesy lapasorsa. Vietävän lättänokka oli kuitenkin selvästi ottanut hatkat juuri ennen ralliamme, eikä paikalta saatu paria tavallisempaa vesilintulajia lukuun ottamatta muutakaan. Kaiken lisäksi muut kahlasivat rantapöheikössä juuri pikkukäpylinnun lentäessä yli, joten laji menetettiin. Emme kuitenkaan antaneet pienten pettymysten lannistaa, vaan jatkoimme Laajavuoren metsiin. Töyhtötiainen, kaksi kasvia ja kaksi sientä olivat hyvä täydennys tässä vaiheessa rallia.

Rautpohjanlahden lintutornilla itse maisemassa ei ollut valittamista, mutta lintujakin olisi saanut näkyä.
Alkujaan olin ajatellut lopettaa rallin Laajavuoren maisemiin, mutta kahdeksan tunnin kisa-ajasta oli vielä kolmisen tuntia jäljellä. Selasimme listan puutteet nopeasti läpi ja totesimme, että on järkevintä palata Ylistölle puuttuvien sienten, lintujen ja kalastusmahdollisuuksien vuoksi. Vessatauon jälkeen marssimme metsään ja löysimme peräti kolme puuttuvista sienistä sekä yhden kohdan erikoislistalta. Aarni erkani joukkueesta tässä vaiheessa reissuaikataulujensa vuoksi, ja me muut siirryimme kalastamaan Mattilanniemen sillan pieleen. Pieleen meni itse kalastuskin, mutta saatiinpa edes harmaalokki listalle. Kun aikaa oli vielä puolitoista tuntia, teimme päätöksen lähteä etsimään puuttuvia lintulajeja Kuokkalasta. Siirtolapuutarhassa oli totaalisen hiljaista, mutta Pohjanlammelta saatiin peräti kaksi lajia vesilintuja ja jopa syksyisin kehnolta Hämeenlahden tornilta kiristettiin ohilentävä tukkasotka. Viimeiset puoli tuntia käytettiin epätoivoisesti etsien lintulajiston naurettavimpia puutteita, viherpeippoa ja sitä peijakkaan telkkää. Vartti ennen ajan päättymistä telkkä pulpahti vihdoin pintaan Samulinniemen edustalla, mutta viherpeippo jäi saamatta. No, joka tapauksessa olimme 50 lintulajiin tyytyväisiä.

Linnut ja syksyn värit ovat aina hyvä yhdistelmä, kuvassa pajusirkku.
Nelisenkymmentä kilometriä pyöräilyä alkoi jo tuntua pakaroissa, ja väsyneen tunnelman vallitessa siirryimme ruokailemaan ja odottamaan purkua. 185 pistettä riitti jälleen voittoon, joten turhaan ei tullut pyöräiltyä. Ehkä parasta antia tämänkertaisessa rallissa oli linnuista keskusteleminen englanniksi, ja myös ryhmähenki oli korkealla alusta loppuun asti :) Seuraavaa kertaa jälleen odotellessa!

torstai 28. syyskuuta 2017

Puujalkapostaus 6

Äitin työpaikalle oli tulossa ulkomaalaisia vieraita. Nimikylttejä värkätessä Shirtcliff-nimisen vierailijan nimestä oli pudonnut r-kirjain pois. Onneksi kirjoitusvihre havaittiin ajoissa :DD

Bilsankurssilla opittua: metsälain 10§ puhuu metsäkortekorvista ja ne on kuulemma arvokkaita!

Kotona puhuttiin tietystä puutarhakasvista ja sen kukkimistaipumuksista. Äiti: Kyllä se varmaan voi kukkii siihenki aikaan. Tommi: Voikukkii eheheh

Tapahtui ruokapöydässä: jostain kumman syystä oli puhetta eläinten häistä. Iskä: "Porsaille sanotaan varmaan et kärsikää toisianne rakkaudessa." Tommi: "Hylkeille sanotaan sit että älkää hyljeksikö toisianne." Iskä: "Ja sorsille et älkää sorsiko toisianne." Tommi: "Ja hevoset solmii varmaan kavioliiton."

Suomalaisia lintuharrastajia vois alkaa nopeesti huvittaa jos englanninkielisestä maasta tulis vierailulle lintumies nimeltä Was Taracky. Kaveri vois myös saada nopeesti lempinimen Väiski.


Tapahtui kurssilla: puhuttiin liikenteen vuosittain tappamien eläinten määrästä ja sen arvioinnin ja tilastoinnin vaikeudesta. Tommi ja kaverit keksivät loistoidean - kehitetään iKill-mobiilisovellus, jonka avulla pieneläinkolareista saadaan reaaliaikaista tietoa! Supikoiran tai vastaavan yliajaja tunnistaa eläimen ja merkkaa tiedon äppiin, jolloin se saadaan tutkimuskäyttöön. Toimii.

Perustin vanhempieni kanssa Vastavirta-nimisen lauluryhmän. Kerran lohta syödessä iskä totesi: "Nythän tää lohi menee vielä kuolleenakin Vastavirtaan." Lisäksi lohi päätyi vatsavirtaan, josta ei onneksi enää lähtenyt uimaan ylöspäin.

Tapahtui labrassa: kalaloiskurssilla tutkittiin yksityiskohtaisesti kalojen sisäelimiä ja etsittiin niistä loisia. Kalan perna litistettiin kahden lasilevyn väliin. Tommi: PERNAMUUSSIA :D:DD

(Jos huumorin kuivuus ei ala jo janottaa, lisää löytyy täältä...)

tiistai 29. elokuuta 2017

Ihanimmat (?) riparileikit 2

Riparikesä on jo takana mut riparileikit ei oo kuollu. En sit tiiä onko se hyvä vai huono juttu :D Edellisen osan julkasun jälkeen oon saanu monia pyyntöjä julkasta lisää laululeikkejä, ja reilun neljän vuoden jälkeen inspiraation tutkimattomat syöverit vetäs meikäläisen toteuttamaan nää toiveet. Jos pelkäät mielenterveytesi puolesta, lopeta lukeminen tähän.

Pingviinileikki tuo kummasti mieleen armeijan sulkeiset, vaikka pyörryttääki enemmän ja hajottaa vähemmän. Vahvistamattoman urbaanin legendan mukaan tää on ollu Ryttylässä jonkun sporttiriparin konfirmaatiobiisinä :D



Tää toinen ryttyläklassikko puolestaan on läheistä sukua yhelle toiselle tunnetulle laululeikille. Vaikka Undulaattileikki ei ihan kasva täyskokosen auringonkukan mittaan, niin kyllä seki aina muutaman ärsytyskynnyksen ylittää.



Toivotan jokaisen katselijan mielenrauhalle rauhallista lepoa! :D

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kesää kelpaa kuvata

Aikansa on kullakin asialla taivaan alla. Aika on kirjoittaa ja olla kirjoittamatta, ja näin aikataulutettuna kesänä aikaa tuntuu riittävän aika harvaan ajanvietteeseen. Lisäksi osa kirjallisesta luovuudestani on jo jonkin aikaa kanavoitunut Urban blogin puolelle. Aika on kuitenkin myös kuvata, ja sitä tulee kesästä riippumatta harrastettua vähintään yhden postauksen verran. Kotimaanmatkailija törmää helposti moniin kuvauksellisiin yksityiskohtiin, isompiin ja pienempiin, joten esiteltäköön tässä muutamia :)














Ja jos joku ei vielä muualta kuullut niin pääsihän näinkin tosiaan tapahtumaan! Siunattua kesän jatkoa itse kullekin :) <3

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Näin syntyi "Aamutähti"

Tarkoitukseni ei alkujaan ollut tehdä omaa levyä. Vaikka olen mielelläni esillä erilaisissa tilanteissa, en koe itseni tai omien saavutusteni mainostamista kovinkaan luontevana. Nyt, kun sooloalbumini kuitenkin ilmestyi, pieni selitys lienee paikallaan.

Taustoitus on aloitettava reilun parin vuoden takaa. Olimme vanhempieni kanssa jo pitkään päivitelleet luterilaisen keskivertojumalanpalveluksen musiikkia. Urut eivät kuulu kenenkään meistä suosikki-instrumentteihin, ja usein ainoa vaihtoehto niille on yksipuolinen pianosäestys. Tähän tarpeeseen syntyi oma lauluporukkamme Vastavirta, johon saimme mukaan vielä pitkäaikaisen perhetuttumme Varpun. On yllättävää, kuinka paljon neljän hengen kokoonpanolla saa aikaan - yleensä olin itse laulaja-kitaristi ja isäni basisti, mutta muunkinlaisia variaatioita nähtiin. Äitini ja Varpu lauloivat stemmoja ja soittivat rytmisoittimia (yleensä shaker ja tamburiini), ja mikä ehkä yllättävintä, lopputulos oikeasti miellytti kaikkia meistä :D Ehdimme säestää arviolta parikymmentä jumalanpalvelusta tai muuta tilaisuutta, ja nautimme laulujen sovittamisesta ja soittamisesta kovasti. Myös palautteesta päätellen ideallemme oli tilausta.

Viime kesänä asiat muuttuivat kuitenkin Vastavirran kannalta äkillisesti huonompaan suuntaan, kun isäni sairastui aivosyöpään. Pahanlaatuinen kasvain vei aluksi soittotaidonkin, ja vaikka isä näytti pikkuhiljaa toipuvan kohtalaisesti, tulevaisuus vaikutti edelleen hyvin epävarmalta. Isän oma asenne tilanteeseen ja luottamus Jumalan suunnitelmiin oli onneksi koko ajan hyvä - sattumaa ei ole.

Tämän epävarmuuden keskellä isäni sai ajatuksen Vastavirran levystä. Vaikka emme enää kykenisi keikkailemaan lauluryhmällämme, voisimme piristää suomigospelrintamaa pysyvämmällä tavalla. Isä oli säveltänyt ja sanoittanut satoja lauluja, jotka eivät olleet koskaan päätyneet laajamittaisempaan levitykseen, mutta joita oli nuoruuden Bluebird-bändiajoilta tallennettuina vanhoille C-kaseteille. Näitä äänitteitä olin itse kuunnellut jo alakouluikäisenä ja pidin jo silloin isäni tekemistä biiseistä, minkä lisäksi olimme esittäneet joitakin niistä Vastavirran kanssa. Materiaalia ei siis tarvitsisi etsiä kaukaa. Otimme idean positiivisesti vastaan, ja ryhdyimme miettimään levyntekoon liittyviä kysymyksiä. Työnimeksi valikoitui "Sattumaa ei ole", ja noin puolet lopullisista biisivalinnoista oli vanhaa Bluebird-kamaa joko sellaisenaan tai uusiksi sanoitettuna. Loput olivat uudempaa tuotantoa, ja isän sairauden jälkeisten sanoitusten hiomiseen osallistuin itsekin.

Projekti sai tuulta siipiensä alle, kun mm. kuoronjohtajana ja viulunsoiton opettajana pitkään toiminut tuttumme Antti Ikonen suostui omakustannelevyn tuottajaksi. Antin musiikkikontakteilla saimme äänityspaikaksi pienen Kukkula-studion Konnevedeltä, ja isän vanhoista soittokavereista pari innostui myös osallistumaan. Alkuperäiset ajatuksemme muokkautuivat projektin edetessä huomattavasti, kun isä ei itse ollut enää aivan levysoittokunnossa ja täysi repertuaari bändisoittimia sai soitannon kuulostamaan huomattavan erilaiselta pieneen olohuonebändiimme verrattuna. Myös sanoitukset hioutuivat entisestään ja sovitukset muuttuivat matkan varrella selvästi.

Tässä tilanteessa tuottajamme Antti esitti idean levyn markkinointia ajatellen: entä, jos esittäjänä olisikin Vastavirran sijasta Tommi Parikka? Tuntemattomaan pikkubändiin verrattuna nuoren artistin debyyttialbumi saattaisi kuulemma saada paremmin näkyvyyttä, ja levynteon prosesseissa jalostunut materiaali oli monessa suhteessa kaukana alkuperäisestä Vastavirrasta. Muut hyväksyivät ajatuksen heti, ja vaikka mietinkin asiaa itse hieman pidempään, suostuin uuteen mielenkiintoiseen kokemukseen ilman suurempaa vastustelua. Levyn lopulliseksi nimeksi vaihdettiin Aamutähti.

Lopputulokseen olen kaiken kaikkiaan erittäin tyytyväinen, Antti ja äänittäjämme Wesku ovat tehneet mainiota jälkeä. Musiikin tyyliä on melkoisen vaikea selittää lyhyesti, mutta kahteentoista biisiin mahtuu mukavasti erilaisia vaikutteita ja tyylilajeja. Sanoitukset ovat varsin avoimesti kristillisiä, mutta se tuskin yllättää ketään :D Vaikka neljällä soinnulla saa myös toimivaa musiikkia aikaiseksi, isän sävellyksissä rima on hieman korkeammalla.


Jos kiinnostuit levystä ja tahtoisit sellaisen itsellesi, se kyllä onnistuu. Helpoin tapa on tilata äänite osoitteesta tommi.parikka(ät)gmail.com tai muuten henkilökohtaisesti suoraan meikäläiseltä hintaan 20€ :)

maanantai 22. toukokuuta 2017

Eliöralli episodi VI

Hassua, miten aika tuntuu nykyään riittävän vain bilsarikilpailuista kirjoittamiseen. Toki Konneveden tiedeviikon ohjaaminen, kaksissa häissä soittaminen ja kandityön lopullinen valmiiksi saattaminen vievät aikaa ja ajatuksia helposti muualle :D Mutta oli miten oli, tänäkin keväänä tuli osallistuttua Eliöralliin huolimatta edellisen päivän Tornien taistosta (lintutornikisa) ja herätyksestä kello 3:20. On sitä lyhyempiäkin öitä nukuttu.

Tämänkertainen ralliasetelma poikkesi jälleen edellisistä, kun yksi kolmasosa vakiojoukkueestani oli vaihdossa Wienissä ja toinen kolmasosa kiinni opettajaopintojen harjoitteluaikatauluissa. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä Syrinxin fb-ryhmästä voi löytää seuraa jokseenkin millaiseen luontoprojektiin tahansa. Joukkuetiedusteluun vastasikin heti tuttu fuksi, joka tarjosi paikkaa muuten fukseista koostuvassa joukkueessa. Mikä ettei. Vaikka yhden joukkuekaverin olo oli ikävän flunssainen pari päivää ennen kisaa ja kaksi muuta tapasin vasta kymmenisen minuuttia ennen kisa-ajan alkua, mukaan oli ilman muuta päästävä :D Keli sentään näytti hyvältä, ja kevätkin oli myöhäisyydestään huolimatta huomattavasti pidemmällä kuin edellisessä kevätrallissa. Haavin jätin kuitenkin kotiin, sillä se oli parilla edellisellä kerralla osoittautunut turhaksi.

Säässä ei ollut valittamista.
Flunssasta toipuva Henna selvisi onneksi mukaan osaksi aikaa, joten löysin muun joukkueen Ylistönrinteeltä ja aloitimme kisan aikataulussa. Normaalia pyöräilytahtiani parhaani mukaan hilliten lähdin johdattamaan joukkuettamme Kuokkalan suunnalle aamun linturikkaiden tuntien hyödyntämiseksi. Minuutti ennen kisa-ajan alkua näyttäytynyttä pikkutikkaa ei tietenkään näkynyt, mutta niin ikään etuajassa havaittu rusakko löytyi onneksi uudelleen melkein heti lähdettyämme. Ensimmäisenä kohteena toimi Pohjanlampi, jonka ympäristöstä saimme vesilintujen ohella oravan ja joitakin kasveja. Auringonpaisteesta huolimatta sammakot jäivät havaitsematta, mikä oli yöllisen pakkasen jälkeen ymmärrettävissä. Yksi joukkuekavereistani, Teemu, osoittautui myös pro-tason kalamieheksi, mutta kalastusyritys rehevässä lätäkössä tuotti saaliiksi pelkkiä vesikasveja. Siirryimme Pitkäruohon lintutornille.

Haapanakoiras.
Tornilta ei ihmeitä näkynyt, mutta pikkukäpylintu ja tikli olivat hyviä lajeja lintulistalle ja myös pikkutikka saatiin paikattua. Pääpiirteittäin lintujen havainnointi tapahtui tällaisella kaavalla:

Tommi: "Hei kuulitteko ton? Toi tollanen ääni tossa suunnassa" *kehno suullinen jäljitelmä äänestä*
Joku muu: "Joo kuulin!"
Tommi: "Hyvä, kuuliko muut?"
Joku toinen: "Joo kyllä nyt kuulu!"
Tommi: "Loistavaa, se oli tää laji! Jatketaan!"

Toivon kuitenkin, että myös jonkinlaista oppimista tapahtui :D Lisäksi muukin joukkue huomasi välillä paikoillaan olevia tai lentäviä lintuja, joita en itse ehtinyt havaita. Rauhalahtea kohti siirryttäessä törmäsimme erääseen lintuharrastajatuttuun, joka oli tulossa määränpäästämme ja neuvoi parin lintulajin paikat. Nuottien avulla linnut löytyivät nopeasti, ja siirryimme voimalan lauhdevesiputken suulle tarkoituksena yrittää hauen kalastamista - jäiden juuri lähdettyä mato-onki ei kuulemma juuri antanut kalaa. Yllätykseksemme näimme kuitenkin heti kiiltävän kyljen vilahtavan rantavedessä, ja Teemun tietotaito pääsi käyttöön. Neljä ensimmäistä saaliskalaamme olivat kaikki vieläpä eri lajeja! Kalastusspotti osoittautui muutenkin hyväksi paikaksi, kun lintumaailma tarjosi ylilentävät tilhi- ja lapinsirkkuparvet sekä meriharakan. Myös erikoislajilistan perinteinen ympäristökasvatustapahtuma kuitattiin listalle, kun pääsimme elementtiimme eli puhumaan linnuista (Tommi) ja kaloista (Teemu) ihmettelemään tulleelle lapsiperheelle. Matka jatkui Hämeenlahden lintutornille.

Sorva asiantuntevassa otteessa.
Hämiksellä oli väkeä kuin tilastotieteen tentin uusinnassa. Paikalla oli kahden muun rallijoukkueen lisäksi jonkinlainen sunnuntailintuharrastajaporukka, mutta itse torniin kaikki eivät onneksi ängenneet samanaikaisesti. Kun katselijoiden määrä ylittää lintujen määrän, on usein hyvä jatkaa matkaa, joten pakollisen evästauon jälkeen lähdimme takaisin Ylistölle. Kasveja ja lintuja tipahteli listoille tasaisesti sieltä täältä, mutta sammakkoeläin-matelija-päiväperhosakseli loisti poissaolollaan. Jyväsjärven eteläisimmässä päädyssä teimme vielä yhden kalapysähdyksen, jonka ainoaksi kalalajiksi jäi rannalta käsin havaittu pikkuhauki. Haavin puuttuminen jäi tässä vaiheessa harmittamaan, sillä eväkäs haistatteli vieheelle pitkät ja siirtyi näköpiirimme ulkopuolelle pitkällisen narrausyrityksen jälkeen. Neljän tunnin pyöräily flunssaisena oli kunnioitettava suoritus, joten päästimme Hennan tässä vaiheessa kotiin lepäämään ja aloitimme sietämättömän nousun Keljosta Ylämyllyjärven korkeuksiin.

Palokärki pesällään "Jyväskylän Alpeilla".

Parinkymmenen hikisen minuutin jälkeen olimme nimensä mukaisella Vuorilammella, mutta niin oli yksi muistakin joukkueista. Jyväskylän paras rupikonnapaikka oli vielä yli puoliksi jäässä ja vähäisetkin kohmeiset konnat olivat luultavasti säikähtäneet aikaisempia kävijöitä. Itse ehdin nähdä ojassa yhden sammakon, joka kuitenkin painui ilmeisen suivaantuneena jonnekin pohjaliejuun ja vei mennessään viisi pistettä ennen muiden ehtimistä paikalle. Samaisen ojan partaat näyttivät jo pariin kertaan tallatuilta, mutta sisiliskohavainto piristi turhautunutta tunnelmaa hieman. Vaikka havumetsien lintuosasto jäi odotettua vähemmälle ja mudutkin jäivät löytämättä, Aleksi oli tarkkana klassisella kyypaikalla.

Matelijaosasto saatiin haltuun.

Alamäki johti kätevästi Kortepohjaan, jossa parin lintulajin ja naurulokkien parittelun jälkeen alkoi herätä pieni epätoivo uusien pisteiden saamisesta. Päätimme siirtyä pilkkilinjalle satamaan. Tulos oli samanlainen kuin lapsena pilkkikilpailuissa - ei mitään. Jäljellä oli enää alle puoli tuntia, joten poljimme hätäratkaisuna uudelleen Pohjanlammelle. Paikka yllätti positiivisesti, sillä onnistuimme vielä kiristämään yhden kasvilajin ja kaiken huipuksi löysimme siilin alle kymmenen minuuttia ennen ajan päättymistä! Tavoitteeni, 60 lajia lintuja, toteutui täsmälleen, vaikka muutama naurettavan tavallinen laji jäikin puuttumaan. Vaikka voittoon asti ei päästäisi, tärkeämpää olisi henkilökunnan joukkueen voittaminen lintujen määrässä :D

Purkutilaisuudessa selvisi, että päädyimme lintujen määrässä tasasummaan. Viime kevättä ajatellen kyse oli torjuntavoitosta :D Kokonaispisteissä odotukset kuitenkin ylittyivät, ja päihitimme toiset viisi joukkuetta - henkilökunnankin noin kymmenellä pisteellä. Vaikka sääntöjen pistekertoimia oli muutettu edellisistä kerroista ja kalapisteet olivat aiempaa pienemmät, ne ratkaisivat tällä kertaa paljon. Ehkä seuraavallakin kerralla tulee panostettua niihin enemmän. Kiitokset jälleen kisasta ja ensi kertaan!