War Room

Eräs amerikkalainen paikallisseurakunta, Sherwood Baptist Church, aloitti yli kymmenen vuotta sitten muiden työmuotojensa ohella elokuvien tekemisen harrastelijapohjalta. Voisi luulla, ettei tällaisilla eväillä saisi mitään merkittävää aikaan, mutta lopputulos on ainakin tällaisen elokuvien tekemistä ja näyttelemistä vain pinnallisesti ymmärtävän katselijan näkökulmasta uskomattoman onnistunut. Sherwood Picturesin ensimmäinen elokuva on jäänyt melko tuntemattomaksi enkä ole sitä itsekään nähnyt, mutta sen sijaan seuraavat kolme, Facing the Giants (2006), Fireproof (2008) ja Courageous (2011) ovat nousseet Suomessakin monissa kristillisissä piireissä jo eräänlaiseen klassikon maineeseen. Tämän jälkeen Sherwoodin elokuvatyö on kasvanut Kendrickien johdolla sen verran suuriin mittoihin, että se päätettiin irrottaa seurakunnan yhteydestä.

Kristillinen elokuva on omalla tavallaan vaikea laji. Monet tällaiseen luokkaan yhdistettävät elokuvat voivat olla vain hyvin pinnallisesti kristillisiä ja heijastaa enemmän tekijöidensä teologisesti epäselviä tai hämäriä uskonkäsityksiä kuin varsinaisesti raamatullista arvomaailmaa – olivatpa ne Raamatun pohjalta tehtyjä tai ei. Toinen ääripää kristillisten elokuvien kentällä ovat naiivit ja epärealistiset tuotokset, joissa kaikki ongelmat katoavat suunnilleen heti, kun Jeesus vain mainitaan. En väitä, ettei näin voisi joskus oikeastikin tapahtua, mutta yleensä tällaiset näkemykset ovat vain menestysteologista fantasiaa. Todellisuudessa myös uskovien elämä on täynnä vaikeuksia ja rikkinäisyyttä, joista harvemmin pääsee eroon kertaheitolla. Ehkä siksi parhaat kristilliset elokuvat perustuvat usein tositapahtumiin.

Kendrickin veljesten uusin tulokas War Room (2015) ei tietääkseni perustu tositapahtumiin, mutta mielestäni se onnistuu silti suunnilleen välttämään molemmat kristillisen elokuvagenren sudenkuopat. Lähtöasetelma voisi aivan hyvin olla todellisuuttakin: hieman epärehellinen urasuuntautunut mies ja pettynyt vaimo kriiseilevät avioliittonsa kanssa, ja töiden ja ongelmien lomassa ainoa lapsi kokee itsensä laiminlyödyksi. Tilanne alkaa vähitellen muuttua, kun perheen äiti tutustuu omaa elämänviisauttaan eteenpäin jakavaan vanhempaan leskinaiseen ja laittaa saamansa opin käytäntöön. Juonen yksityiskohdista en spoilaa enempää.

Vaikka War Room osaltaan kertookin avioliitosta, rukous on selkeästi elokuvan pääteema verrattuna nimenomaisen avioliittoteemaiseen Fireproofiin. Innokkaan rukoilijan sydäntä tämä tietysti lämmittää, vaikka näkökulma ehkä onkin enemmän naisellinen. Myönnän myös itkeneeni useampaan otteeseen elokuvan aikana :D Tämän verran syvällinen kristillinen draama herättää lisäksi hengellistä pohdintaa – mielestäni War Roomin ansiokkaimmat oivallukset ovat juuri rukouksen voimassa ja tärkeydessä yleisesti sekä siinä, kuka tai mikä oikeasti on kristityn ykkösvihollinen. Kolmas erittäin tärkeä nosto leffasta on sukupolvien välisen yhteyden tarpeellisuus: ”rukousmummojen” sukupolvella on kaikille meille nuoremmille todella paljon annettavaa, ja vastaavasti esimerkiksi pidempään naimisissa olleet keski-ikäiset voivat antaa todella hyödyllisiä neuvoja nuorille pareille. Uskon tällaisen yhteyden olevan kaikille rakentavaa ja tavoiteltavaa.

Toimintaa elokuvasta ei juuri löytynyt ja huumoriakin vain pienenä höysteenä, mutta eiköhän puhtaalla draamallakin ole paikkansa aina silloin tällöin. Varsinkin, jos kyse ei ole aivottomasta ja moraalittomasta saippuaviihteestä vaan tunteiden lisäksi syvällisempääkin ajattelua herättävästä materiaalista. Vaikka olenkin yleisesti ottaen toiminnallisempien elokuvien ystävä, voin silti suositella War Roomia katsottavaksi. Tuskin tämänkään elokuvan teologian varaan kannattaa yksistään rakentaa mitään kovin suurta, mutta inspiraation lähteenä siitä on varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Ymmärrän kyllä, että jos uskonasiat ovat vieraampia eivätkä kiinnosta, elokuvan kristillisyys saattaa ärsyttää eikä siitä välttämättä silloin saa paljoakaan irti. Mutta ainahan voi silti antaa mahdollisuuden :D