Hiiden huono päivä

Taustaa: alkuperäsen jutun kirjottamisesta (koulutehtävänä) on jo kolmisen vuotta aikaa. Sen takia siihen ei sisälly mitään syvällisempää sanomaa :D Muokkasin tarinaa sen verran että se läpäs mun sensuuriseulan, tällasta mä siis saan aikaseks satusetänä :DD

Oli kaikin puolin rauhallinen kesäaamu kyyjärveläisen metsälammen rannalla. Vanha hiisi nukkui ylösalaisin käännetyn veneen alla. Se oli käyttänyt hylätyksi olettamansa lasikuitupaatin alla kasvavaa tuuheaa karhunsammalta nukkumistarkoitukseen jo useamman vuoden, eikä kukaan ollut toistaiseksi sitä häirinnyt. Muutamana juhannuksena hiisi oli tosin saanut kestää parin illan ajan suomalaisten meluisia juhannuksenviettotapoja, mutta näidenkin satunnaisvierailujen hyödyt olivat sen mielestä haittoja suuremmat. Ainakin sen jälkeen, kun hiisi monelta osin inhimillisenä olentona oli käynyt tyhjentämässä mölyäjiltä jääneistä pulloista viimeisetkin tipat.

Vene kuitenkin käännettiin yhtäkkiä nopeasti oikein päin. Unenpöpperöinen hiisi ehti hädin tuskin luikahtaa koloonsa sammalen alle, ja kun se hetken päästä uskalsi kurkistaa ulos, se näki kahden miehen työntävän veneen vesille. Hiisi raivostui silmittömästi kotinsa viemisestä ja uniensa keskeytymisestä, mutta pienenä otuksena se ei olisi itse mahtanut ihmisille mitään. Saatuaan kiehahtaneen sappensa hallintaan ja mietittyään hetken sopivaa kostotapaa se muisti lähistöllä asuvan karhun, metsän kuninkaan.

Hiisi oli varsin inhimillisesti tehnyt ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen karhun kanssa arvellen hyötyvänsä siitä jollakin tavalla. Tavallaan se myös piti karhusta, sillä niitä molempia yhdisti varsinkin suunnaton halu kostaa vastoinkäymisensä niiden aiheuttajalle. Karhun puolelta liiton ymmärsi myös – hiisi oli liian pieni ja sitkeä syötäväksi, joten sitä saattoi hyödyntää eräänlaisena vakoojana. Varttitunnin päästä hiisi oli löytänyt karhun ja selittänyt tilanteen sille. Karhu vihasi ihmisiä, sillä metsästäjät olivat tappaneet sen rakkaan puolison kauan sitten, ja tätä seikkaa hiisi käyttikin taitavasti hyödykseen yllyttäessään tahallaan karhua hyökkäämään kalamiesten kimppuun. Taitavana kaunopuhujana hiisi onnistuikin tavoitteessaan varsin nopeasti – raivostunut karhu lähti rymistelemään lampea kohti synkästi naureskelevan hiiden seuratessa sen jäljessä.

Kotka oli kuitenkin seurannut tapahtumia yläilmoista. Ilmojen kuninkaana sillä oli ainaista kiistaa metsän kuninkaan kanssa, ja se pyrki yleensä tarkoituksellisesti pilaamaan kaikki karhun hankkeet tavalla tai toisella. Oman hyötynsä eteen myös kotka oli tehnyt erinäisiä sopimuksia muiden lintujen kanssa, ja yksi syy oli se, että niiltä sai tietoja karhun liikkeistä ja apua sen ärsyttämisessä. Kotkaa nauratti vielä vuosienkin kuluttua esimerkiksi eräs iltapäivä, jolloin se oli saanut rastasparven pommittamaan karhun turkin lähes valkoiseksi niin, että tällä meni koko seuraava päivä ulkomuotonsa siistimisessä. Toisaalta kotka ei lainkaan pitänyt oravista, jotka karhun käskystä tulittivat sitä kävyillä tai sienillä aina, kun se laskeutui heittoetäisyydelle metsässä. Ihmisistä kotka ei kuitenkaan piitannut, sillä sen pesäpuu sijaitsi keskellä kaikkien karttamaa upottavaa suota. Se ei siis välittänyt lainkaan miehistä, joista hiisi oli kertonut karhulle, mutta halusi joka tapauksessa saattaa karhun naurunalaiseksi. Kotka mietti hetken ja lensi sitten oikotietä lammelle.

Lammella puolisoineen asuva joutsen oli yksi kotkan liittolaisista, ja kotka kääntyi sen puoleen. Joutsen oli aluksi haluton tappeluun karhun kanssa, sillä se oli äskettäin saanut perheenlisäystä, mutta kotka muistutti sitä karhun viimekesäisestä yrityksestä rosvota munat joutsenten pesästä. Kotka huomautti vielä ohimennen, että joutsen saisi taatusti vaimoltaan enemmän ihailua, jos tämä saisi todeta miehensä rohkeuden vaaratilanteessa. Joutsen pohdiskeli hetken ja tajusi, että karhu oli lähes taistelukyvytön uidessaan. Näin ollen joutsen suostui auttamaan, ja kotka antoi sille vielä muutaman neuvon.

Hiisi ja karhu saapuivat pian lammen rantaan. Nähdessään kalastajat karhu nousi ärjyen takajaloilleen. Se lyllersi rantaa pitkin lähemmäksi, hyppäsi veteen ja alkoi uida venettä kohti. Miehet kauhistuivat ja yrittivät soutaa pakoon, mutta karhu saavutti heitä koko ajan. Sitäkin nopeampi oli kuitenkin joutsen, joka oli heti karhun huomatessaan lähtenyt lentoon lammen toisesta päästä. Puolisonsa katsellessa se suoritti tyylikkäimmän hallitsemansa laskeutumisen veneen ja karhun väliin. Kuten arveltua, karhu ei ollut vedessä kovinkaan vahvoilla. Etuasemaansa hyödyntäen joutsen käytti nokkaansa ja iski tarkasti karhun heikoimpiin kohtiin, jotka kotka oli sille neuvonut.

Karhu hämmästyi aluksi joutsenen vastarinnasta. Sitten se tuli entistä vihaisemmaksi muistaessaan edelliskesän epäonnistumisensa joutsenen pesää ryöstäessään ja ajatteli kostaa samalla myös sen joutsenelle. Kostonhimon vuoksi se kadotti täysin kykynsä harkita järkevästi, ja yritti vain huitoa joutsenta mahtavilla kynsillään. Yksikin hirmuisen käpälän osuma olisi voinut tappaa jopa hirven, mutta pärskyvän veden ja oman raivonsa sokaisema karhu ei nähnyt lainkaan eteensä. Joutsen väisteli käpälää ja jakeli edelleen napakoita iskuja, joihin karhu ei pystynyt millään vastaamaan. Saatuaan erityisen kovan iskun kuononsa päähän karhu puutui täysin, eikä sen auttanut muu kuin uida takaisin rantaan.

Yhteenoton aikana kotka oli noutanut paikalle sekalaisen parven pikkulintuja. Ne näkivät tapauksen ja hajaantuivat heti eri puolille metsää lörpöttelemään niin, että jyväskyläläisetkin linnut nauroivat karhulle vielä saman päivän iltana. Viimeistään kuullessaan pikkulintujen ivallisen tirskutuksen karhu arvasi, kuka nöyryytyksen takana varsinaisesti oli. Läpimärkänä ja vähin äänin se vetäytyi luolaansa hautomaan sopivia kotkaan kohdistuvia kostotoimenpiteitä.

Kalastajat poistuivat paikalta uskomattoman nopeasti tajuamatta koko tilanteesta mitään. He eivät tienneet, miksi karhu oli hyökännyt, ja joutsenen he olettivat vain puolustavan jälkikasvuaan. Hiittä ja kotkaa he eivät edes nähneet, eivätkä he hiiden olemassaoloon olisi tietenkään uskoneetkaan. Miehet keräsivät tavaransa veneestä hyvin pikaisesti, ja vetäisivät kiireessä pohjatapinkin pois. He juoksivat pois lammelta taaksensa katsomatta. Vene tietenkin upposi, ja hiisi menetti kotinsa lopullisesti.

Kotka kaarteli edelleen lammen yllä naureskellen itsekseen kaikelle tapahtuneelle. Hiisi huomasi sen, ja purki kiukkuaan heiluttelemalla keskisormeaan ja huutelemalla solvauksia kotkalle. Kotka päätti antaa uhittelijalle pienen opetuksen. Se lähti salamannopeaan syöksyyn, kiihdytti vauhtinsa äärimmilleen ja koukkasi taidokkaalla silmukalla hiiden selkäpuolelle siepaten sen mahdollisimman hellävaraisesti mukaansa. Kotka olisi toki voinut tappaakin hiiden, mutta huumorin ystävänä se ajatteli vain pientä käytännön pilaa eikä käyttänyt siksi kynsiään lainkaan. Se tyytyi siis lentämään korkealle ja pudottamaan rimpuilevan hiiden suoraan lampeen.

Hiisi onnistui kylmän kylpynsä jälkeen kömpimään lammen rannalle pärskien ja kirouksia mutisten. Joutsen totesi silloin kotkalle, että tämä oli ensimmäinen vesihiisi, jonka se oli nähnyt lammellaan. Molemmat rähähtivät nauruun. Kotka tarjoutui vielä kuljettamaan hiiden lähimpään hissiin sihisemään. Ehdotusta seurannut naurunremakka oli hiidelle viimeinen pisara. Kirottuaan kotkan ja joutsenen tuhatkertaisesti hiisi hakeutui karhun luolalle luvaten auttaa tarpeeksi julman kostotavan keksimisessä – vaikka se tosin halusikin ensin nukkua keskeytyneet unensa loppuun.