Kouluruokatiedettä, osa 2

Kouluruoka on asia, joka herättää välillä vahvojaki ajatuksia ja mielipiteitä ja josta jokaisella lienee enemmän tai vähemmän kokemusta. Vuosien varrella vastaan lilluneet, loiskahtaneet tai ryömineet kouluruoat kannattaa kuitenki esitellä muillekin, koska kaikilla ei aivan samoja kokemuksia ole. Aitona MaLuna kannatan sopivan analyyttista lähestymistapaa aiheeseen, joten aattelin tuoda ihmisten tietosuuteen joitaki keittolan helmiä nyt jo uudemman kerran jatkoksi huippusuositun ykkösosan jälkeen. Viimeviikkonen tomaattinen lohipata ansaitsee ehottomasti kunnian tään tekstin inspiroimisesta... :D

Spagettityyppejä:

-Autiomaaspagetti; maistuu jauholta ja tarttuu kitalakeen. Ei muutu kosteammaksi edes ruokajuoman eikä bolognesekastikkeen avulla.

-Limaspagetti; säästän lukijan tarkemmalta kuvailulta

-Matospagetti; tunnusomaista yhteistyökyvyttömyys lautaselle otettaessa

-Metrispagetti; mistä tätä riittää? Lähes mahdotonta saada lautaselle tai alas kurkusta ilman kunnon viidakkoveistä tai vastaavaa.

Hernekeittotyyppejä:

-Hernelitku; helposti imettävissä pillilläkin. Läiskyy helposti lautasen ulkopuolelle.

-Hernemössö; edellisen vastakohta. Syötävissä myös haarukalla ja veitsellä.

Lihakastiketyyppejä:






(Turha luulla, että näitä pystyy luokittelemaan! Samaa läskisoosia joka kerralla, vain nimet vaihtuvat.)

Puoli kiloa päivässä -ilmiö: havaittavissa kaikenlaisen kasvisaineksen lisääntymisenä tavanomaisissa ruokalajeissa eli muissakin kuin kasvisvaihtoehdoissa. Yleisimmät käytännön ilmenemismuodot porkkana ja paprika eri olomuodoissaan, mutta sellerikin on viime aikoina yleistynyt. (Samaan aikaan kuitenkin jälkiruoat ovat vähentyneet. Seems legit.)

Ei nimi ruokaa pahenna -ilmiö: ruokia pyritään tekemään houkuttelevammiksi mitä mielikuvituksellisimmilla nimillä. Yleensä nämä nimet liittyvät juuri edellä mainittuun vihannesvillitykseen, esimerkiksi Keijun kasvispasta, Puutarhurin possukastike tai Lempeä kasviskeitto.

Loppuun muistutan, että mulla ei edelleenkään oo kouluruokaa vastaan mitään periaatteellista, syön sitä itekin ja useesti jopa hyvällä ruokahalulla. Pyrin vaan tieteellisellä objektiivisuudella ja pienehköllä liiottelulla kertomaan, mitä ruokalassa pahimmillaan voi tulla vastaan ja tällä tavoin pienentämään tyrmistystä, joka seuraa tällasen ruokalajin putkahtaessa vastaan jostain soppakanuunan syövereistä. Alkusäikähdys voi vaihtua jopa voitonriemuiseen hymyyn: on helpompi taistella, jos tuntee vihollisensa esimerkiks näitten analyysien perusteella. Ja ainahan voi hävittyäänkin lähtee vaikka kebabille. ;)