Pahan mielen postaus

Multa pyydettiin eräänlaista poikkeusta tään blogin peruslinjasta - entä jos kirjottaisinkin vaihteeksi niistä asioista, jotka suututtavat? Sellaisia asioita on yllättävän vähän, mutta syystä tai toisesta suurin osa niistä löytyy armaan harrastukseni puolelta. Ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta en pysty liittämään mihinkään muuhun yksittäiseen asiaan lähellekään sellaista määrää ärsytyskynnyksen ylittäviä tekijöitä kuin lintuharrastukseen, joten keskityn tällä kertaa yksinomaan niihin ja päästän sisäisen angstiteinini valloilleen. Tätä se viimeinen teinivuosi siis teettää.

Toiset ihmiset. Luonnon helmassa suomalaisstereotypioiden mukainen epäsosiaalisuus nousee huippuunsa, sen verran monia tapoja luonnonrauhan rikkomiseen on kehitelty. Autoja ja mopoja esimerkiksi menee aivan mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja missä tahansa varsinkin tyynellä säällä, kun muuten olisi jopa mahdollisuus kuulla jotakin, ja jopa näiden maanvaivojen puuttuessa ilmavaivat vuorostaan iskevät. En tarkoita tällä aivan sitä, mikä ehkä ensimmäisenä tulee mieleen, mutta mikä tahansa äänivallinkin mennessään särkevä vihoviimeinen lentokone ansaitsee täysin tämän nimityksen ujeltaessaan yli. Jostakin tuntemattomasta syystä myös kaikenkarvaisten oksasilppureiden, sirkkelisahojen, kiviporien ja lihamyllyjen käyttö on taatusti suurimmillaan juuri sen linturetken aikana. Valokuvaus- tai kiikarointitilanteessa pahimman potutuksen taas aiheuttavat (onneksi harvat) täysin piittaamattomat koirankusettajat ja lenkkipatut, joiden reitti kulkee aivan ehdottomasti juuri tarkkailtavan linnun vierestä ja sitä täytyy noudattaa tunnollisemmin kuin EU:n kurkkudirektiivejä konsanaan. Onneksi en sentään kuulu niihin lintuharrastajiin, joita ärsyttävät myös niitä näitä linnuista kyselevät ohikulkijat ja markettikiikareilla varustautuneet sunnuntaiharrastajat.

Ötökät. Hyttysten huitomisesta kaikilla on varmasti kokemusta, mutta entä jos täydellinen paikoillaan pysyminen on ainoa keino pitää kuvattava lintu rauhallisena? Mehiläishoitajan suojapukukaan ei riittäisi pitämään kaikkia iniseviä kiusanhenkiä ulkopuolella, ja mieluiten ne tuntuvat tunkevan silmiin tai korviin. Paarmat ja mäkäräiset takaavat yhdessä hyttysten kanssa varsin kattavan kokoelman erinäköisiä, -kokoisia ja -värisiä paukamia. Silmiinhän hyönteisiä lentelee pyöräillessäkin, ja hämähäkinverkot kerääntyvät naamalle metsässä kävellessä. Ampiaispesään en ole onneksi (tähän mennessä) astunut.

Maasto-olosuhteet. Mikä siinä onkaan, että linnut hakeutuvat niin usein juuri niihin paikkoihin, mihin kukaan täysjärkinen ihminen ei eksy vahingossakaan? Tutuiksi ovat tulleet mm. upottavat suot ja mutaiset pellot, saappaanvartta syvemmät vetiset rantaniityt, hyttysiä kuhisevat tiheiköt, joissa liikkuminen vaatisi kunnon viidakkoveistä tai liekinheitintä sekä vedenpuhdistamoiden ja tehtaiden löyhkäävät sonta-altaat. Niin polkupyörä kuin kengätkin ovat joutuneet melkoiselle koetukselle, varsinkin kun retkikohdevalintojen improvisoiminen ja valitulle reitille sopimattomat jalkineet ovat usein yhteydessä toisiinsa - eräänkin kerran nypin lenkkareistani ja housunlahkeistani sadoittain pieniä väkäpäisiä siemeniä. Lisäksi märkä kasvillisuus kastelee vaatteet silloinkin, kun sadetta ei satu tulemaan. Kaikista ihaninta on kuitenkin pyöräillä vuoristoradan muotoja jäljittelevää, karkealla sepelillä pinnoitettua pikkutietä kilometrikaupalla ja tien päättyessä jalkautua johonkin suolarämebiotooppiin vain todetakseen, että vielä saman päivän aamuna paikalla nähty harvinaisuus ei suostu näyttäytymään.

Lämpötila ja sää. Sateen lisäksi syksyllä tuulee kylmästi ja niin kovaa, ettei meinaa pystyssä pysyä, ja harvat tällaisella kelillä näyttäytyvät linnutkin vilahtavat ohi nopeammin kuin meikäläinen lukee Isä Meidän-rukouksen ylipirteystilassa. (Ja se on nopeasti.) Talvella lintuja ei pahemmin edes ole, ja niitä vähiäkin kuvatessa kädet alkavat vähitellen muistuttaa pakastekalkkunaa pakkasasteiden heitellessä nollasta kolmeenkymmeneen. Syksyn ja talven pimeys ärsyttävät lisäksi kuvaajaa enemmän kuin tarpeeksi epätarkkojen ja heilahtaneiden kuvien muodossa, ja mikäli valo juuri ja juuri riittäisi, optiikat luultavasti huurtuvat. Kun lopulta tulee kevät, se tarkoittaa vain hieman erilaisia kylmyyden muotoja - esimerkiksi ulkovaatteiden pintaan jäisessä sateessa syntyvä jääkuori on melko keväinen ilmiö. Suomen kesän puolestaan tunnistaa yleensä siitä, että lunta tulee hieman vähemmän. Silloin harvoin, kun kesällä oikeasti on lämmin, linturetkeilijä ei tietenkään ole varautunut lyhyemmillä vaihtovaatteilla, vaan marinoituu elävältä pilkkihaalarinsa (?) sisälle. Jos taas vaihtovaatteet löytyvät, hän luultavasti vilustuu lopulta. Kylmettymiskohtalo odottaa lisäksi lintutorneissa seisoskellessa joka tapauksessa, olipa vuodenaika mikä tahansa.

Toiset linnut. Kyllä, lintuharrastajatkaan eivät ole tyytyväisiä jokaiseen lintuhavaintoon. Ei nimittäin ole vielä kylliksi, että samalla lintulajilla voi olla kymmeniä erilaisia ääniä sekä iästä ja sukupuolesta riippuen aivan erinäköisiä höyhenpukuja. Välillä linnut paitsi näyttävät toisiltaan, myös matkivat toisiaan. Tiedättehän sen huijauksen, missä näppäimistön alta näkyy kulma esimerkiksi kympin setelistä? Kun "setelin" vetää pois, paljastuu, että pelkkä setelin irrallinen kulma on kiinnitetty trollfacella koristettuun paperiin. Juuri tällainen fiilis tulee, kun innostuu luullessaan juuri löytäneensä jonkin harvinaisuuden, ja sitten tarkempi tutkiskelu osoittaakin linnun monin verroin tavallisemmaksi lajiksi. Usein karmean totuuden paljastumista edeltää jokin aikaisemmissa kappaleissa kuvailluista vastoinkäymisistä, ellei useampikin. Toisten lintujen kategoriaan kuuluvat myös ne tilanteet, missä jokin tavallinen riidanhaluinen laji karkottaa sen harvinaisemman pois näkyvistä - monilla linnuilla on tapana säikähdettyään painua jemmaan jonnekin läpitunkemattomimpaan viidakkoon, mistä mokomia ei saisi ylös täikammoilla varustetun etsintäpartionkaan voimilla. Vihoviimeinen tapaus on vieläpä se, että lähempänä oleva tavallinen lintu laulaa täyttä kurkkua peittäen täysin jonkin harvinaisemman ääntelijän. Rehellisesti sanottuna olen toisinaan jopa heitellyt kiviä hiljentääkseni innokkaimmat ei-toivotut konsertoijat edes hetkeksi.

Miksi sitten harrastan lintuja edelleen? Nii-in, hyvä kysymys. Ennen kuin lähdette polttamaan kiikareitanne (tai meikäläisen kiikareita), odottakaa vielä hetki. Selväähän on nimittäin se, että lintuharrastuksen parista löytyy vielä enemmän positiivisiakin yllätyksiä kuin Pirkan tonnikalapurkista. (Ja se on paljon.) Myöskään yhdeksän vuoden viha-rakkaussuhde, jollaiset lienevät tyypillisiä kaikille ajanvietteille, ei riitä hyydyttämään tätä hymyä kuin hetkellisesti. Pahan mielen potilas ei ole lainkaan pysyvä olotila.

Ja hyvä niin.