Outolintu bongattu

Tällä kertaa sain päähäni tehä jotain mitä ei tässä blogissa oo aikasemmin nähty (ja riippuu monesta asiasta, tullaanko myöhemmin näkemään :D). Tulin ihan mielenkiinnosta lukeneeks Veronica Rothin Outolintu-trilogian ja sitä seuras ajatus ruotia lukukokemusta täällä ehkä vähän kirja-arvostelumaiseen tyyliin. Jätän olennaiset juonipaljastukset kuitenki tarkotuksella pois, spoilaaminen ei oo se juttu mitä haluun tässä tehä.

Törmäsin koko trilogiaan niinsanotusti aika pystymetästä, yhen kaverin kautta joka omisti ekan osan ja suositteli sitä luettavaks. Liekö inttiajan informaatiopimento vaikuttanu asiaan, mutta vasta sen lainattuani ja luettuani kuulin ekaa kertaa sarjan saavuttamasta suosiosta. Varsinki ekan osan alkupuolella mietti, onko tää nyt vaan joku Nälkäpeli-kopio: väkivaltaisen karu maisema tulevaisuudesta, kehittynyttä teknologiaa, nuori naispäähenkilö, rakkaustarina ja niin edelleen. Nälkäpelejä lukiessa hieman ärsyttänyt preesens-muoto (nyt teen sitä, nyt tapahtuu tätä) ilmeni tällä kertaa sentään vähän lievempänä, eikä 16-18-vuotiaat keskeisimmät henkilötkään häirinny ikuisesti teinin lukijan omasta iästä huolimatta. Samankaltaisuudet oli alkuun melkosen selkeitä, mutta juoni lähti onneks kehittymään tarpeeks erilaiseen suuntaan.

Kirjailijalle on kyllä annettava propsit erityisesti taidosta tuoda lukijan eteen jatkuvasti uusia, odottamattomia juonenkäänteitä - kuka onkaan kenen puolella, kuka kuolee ja kuka jää henkiin. Asioiden paljastaminen vähitellen ylläpitää mielenkiintoa paljon paremmin kuin koko tarjoilun läväyttäminen pöytään kerralla. Erityisesti Uskollinen-nimeä kantava kolmas osa laajentaa kirjojen sisäistä maailmaa varsin yllättävästi, ja loppuratkaisua lienee kokonaisuudessaan täysin mahdotonta ennustaa etukäteen. Yllätyksellisyys oli selkeesti yks niistä asioista, jotka nosti Outolinnun meikäläisen asteikolla kokonaisuutena esimerkiks Nälkäpelejä korkeemmalle.

Lopullisia syitä voi kuitenki ettii syvemmältä, perimmäisistä teemoista asti. Outolintujen suhteen toinen keskeisimmistä on ihmisen pahuus - pahiksen ja sankarin välinen raja hämärtyy hieman, kun pimeyttä löytyykin kaikista. Erilaisia hyveitä korostamaan rakennettujen ihmisyhteisöjen kärki-ihanteilla on kaikilla myös kääntöpuolensa, eikä "täydellinen", ehjä geeniperimäkään tee ihmisestä lopulta yhtään parempaa. Taipumus itsekkyyteen on jokaiselle niin luonnollinen, ettei ihminen pysty karsimaan sitä pois sen enempää itsestään kuin toisistakaan. Tuttu tunne.

Toiseks kärkiteemaks nostaisin anteeksiannon. Roth kuvaa toimivalla tavalla myös siihen liittyviä pulmia: vaikka olisin mokannut pahimmalla mahdollisella tavalla ja syyllistynyt jonkun läheisen kuolemaan, voinko vielä saada anteeksi? Entä voiko kerran petetyn luottamuksen vielä saada takaisin? Vaikka Outolinnun maailma on raadollisuudessaan melkoisen realistinen, sielläkin anteeksianto on mahdollista. Voimme satuttaa, mutta myös hioa ja korjata toisiamme vähitellen. Vaikka trilogia ei aivan suoraan aiheeseen menekään, hyvyyttä ja rakkautta löytyy yhestä ihmisen ulkopuolisesta suunnasta kaikille jaettavaksi asti.

Ja jos mielenkiinto heräs, kattokaapa huvikseen, ketä kirjojen lopussaki heti alkupäässä kiitetään ;D