Missä menet, suomalainen perhe?

Suomalaisten käsitys perheestä on muuttunut todella rajusti. Sotia ja teollistumista edeltävän ajan tiivis perheyhteisö on vaihtunut ryhmäksi erillisiä yksilöitä, jotka syövät samasta jääkaapista. Perheellä ei suinkaan enää tarkoiteta pelkästään ydinperhettä tai suurperhettä, ovathan esimerkiksi yksinhuoltajaperheet, uusperheet ja sateenkaariperheet arkipäivää Suomessakin. Perhe on siis käsitteenäkin hämärtynyt "jääkaappiteorian" kuvaamaksi tilanteeksi.

Syitä suomalaisen perherakenteen muutokseen voi hakea ennen kaikkea kaupungistumisesta, joka lähti kunnolla käyntiin toisen maailmansodan jälkeen. Kaupunkeihin muuttaneet ihmiset pääsivät eroon maaseudun kylä- ja perheyhteisöistä, joissa kaikki tunsivat toisensa. He vapautuivat ympäristön kontrollista, eikä kaupungissa tarvinnut enää tuntea edes naapureitaan. 1980-luvulle tultaessa valtaosa suomalaisista asui jo kaupungeissa ja yleinen ajattelutapa oli enenevässä määrin siirtynyt yhteisökeskeisyydestä yksilökeskeisyyteen. Ihmiset myös vaurastuivat jatkuvasti, ja heillä oli siten aikaa ja varaa uusista ylellisyksistä nauttimiseen. Samansuuntainen kehitys on mennyt nykypäivään tultaessa vain pidemmälle ja pidemmälle.

Mitä siis kuuluu suomalaiselle perheelle nyt, kun individualismi ja materialismi ovat huipussaan ja Suomi voi aineellisesti paremmin kuin koskaan? Luulisi perheidenkin voivan hyvin.

Tällainen mielikuva voi kuitenkin romahtaa jo vilkaisusta suomalaisten avioerotilastoihin. Arvojen muuttuminen on johtanut tilanteeseen, jossa kenenkään ei tarvitse sitoutua mihinkään ainakaan vakavasti otettavalla tavalla. Media ruokkii tällaista trendiä jatkuvasti varsinkin julkisuuden henkilöiden parisuhdekiemuroita käsittelevällä uutisoinnilla sekä saman aihepiirin ympärillä pyörivillä TV-sarjoilla ja elokuvilla. Avioliitosta on tehty pelkkä vitsi: jos puolisoon kyllästyy, voi milloin vain erota ja hankkia paremman. Ja miksipä ei kyllästyisi. Suhteet tuntuvat nimittäin turhan usein rakentuvan vain ihastuksen tunteen ja sukupuoliyhteyden varaan. Sellainen pohja ei kestä elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Mikäli yhteinen aika ja toiseen tutustuminen jäävät vähiin, eikä liitto perustu keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen, arjen harmaus voi tuhtota sen hyvinkin nopeasti.

Yhteinen aika ja kunnioitus ovat avainsanoja myös vanhempien ja lasten välisissä suhteissa, joissa yhteys tuntuu pätkivän pahemman kerran. Jos suomalaiset voivat hyvin, miksi nuorten masennus- ja itsemurhatilastot ovat maailmanlaajuisesti korkealla tasolla? Itse olen sitä mieltä, että perheet viettävät liian vähän aikaa yhdessä. Jos perheenjäsenet voisivat jakaa ilonsa ja surunsa keskenään, esimerkiksi lapset ja nuoret eivät jäisi yksin asioidensa kanssa. Nykyään yhä harvempi perhe on koossa edes ruokapöydässä, ja töiden tai opiskelun hektisyys vie suurimman osan arkipäivästä. Kun yhteisen ajan puute yhdistetään individualistiseen ajatteluun, jossa jokainen pitää huolen vain omista asioistaan, seuraukset voivat olla katastrofaalisia. Vanhemmilla, joiden tulisi välittää ja huolehtia lapsistaan, ei ole siihen aikaa tai halua. Alkoholin liikakäyttö, josta suomalaiset ovat maailmalla valitettavan tunnettuja, voi tehdä vanhemmista jopa väkivaltaisia. Ei ole ihme, jos tällaisia vanhempia on vaikea kunnioittaa.

Jos nuori ei saa rakkautta, hyväksyntää ja turvaa perheeltään, eikä hänellä ole ystäviä, mitä hän voi tehdä? Yksi mahdollisuus on purkaa paha olo jonnekin muualle. Harmillisen usein se vain purkautuu esimerkiksi pahoinpitelyinä tai ilkivaltana, varsinkin samanlaisissa tilanteissa olevien nuorten kerääntyessä yhteen. Usein tähän liittyvät myös päihteet, joihin murheita saatetaan yrittää hukuttaa.

Toinen vaihtoehto, joka ei ole sen parempi, on kätkeä paha olo sisälleen. Tämä on todennäköisesti osaltaan aiheuttanut masennuksen nousun peräti suomalaisten kansantaudeiksi laskettaviin sairauksiin. Kouluammuskelut ja itsemurhat puolestaan aiheutunevat juuri pitkään padottuina olleiden tunteiden räjähtäessä. Terve, onnellinen ja elämäänsä oikeasti tyytyväinen ihminen ei tällaisiin tekoihin ryhdy, mutta näitä ominaisuuksia aineellinen hyvinvointi ei todellakaan yksinään pysty tarjoamaan. Niinpä siihen ei pysty yksinään myöskään länsimainen hyvinvointiyhteiskunta, eikä se tunnu aina edes yrittävän. Esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa ahdetaan lapset ja nuoret yhä suurempiin ryhmiin - taloudellisen kannattavuuden vuoksi. Pienet koulut lakkautetaan, ja tuloksena syntyvissä laitoksissa opettajat eivät millään voi tuntea kaikkia oppilaita. Tällöin heidän on vaikea tunnistaa tilannetta, jossa kaikki ei olekaan kohdallaan.

Taloudellista kannattavuutta ja yksilön vapautta yhdessä palvova ajattelutapa voi siis olla vähemmän hyvä asia nuorille, ja sama pätee vanhuksiin. He nimittäin joutuvat yhä useammin vanhainkoteihin, joissa vierailijoita ei välttämättä käy turhan usein. Pahimmissa tapauksissa on käynyt niin, että yksin asuva ikäihminen on löydetty kotoaan vasta kuukausien tai jopa vuosien päästä kuolemastaan. Entisen arvopohjansa hylännyt materialistinen yhteiskunta ei tunnukaan pitävän huolta jokaisesta. Ne, joista ei ole taloudellista hyötyä, jäävät taka-alalle. Onko tämäkin hyvinvointia?

Kaikesta päätellen suomalaisella perheellä voisi mennä paremminkin. Kenties olen kuitenkin ollut lukijan mielestä liian pessimistinen. Onhan toki aivan selvää, ettei läheskään kaikissa perheissä esiinny edellä kuvaamiani ilmiöitä. Suomessa on paljon perheitä, joissa vietetään yhteistä aikaa, perheitä jotka pysyvät kasassa hajoamatta riitoihin ja perheitä, joissa kaikista pidetään huolta. Myös välittämättä siitä, tarkoitetaanko perheellä saman jääkaapin ympärillä elävien ihmisten joukkoa vai ei. Nuorella on hyvät mahdollisuudet pitää elämänsä tasapainossa perheen tai ystäväpiirin ohella vaikkapa harrastusporukan tai seurakunnan tuella. Jopa mediassa ja länsimaisessa yhteiskunnassa on hyvätkin puolensa, ja ne voivat peräti onnistua tukemaan ja auttamaan avun tarpeessa olevaa. Mielestäni on kuitenkin hyvä miettiä, miksi näin ei läheskään aina tapahdu.

Vaikka siis suomalaisen perheen ongelmat eivät koske läheskään kaikkia perheitä, niiden esiintymistä nykyisessä määrin tulisi pitää huolestuttavana. Kun nimittäin mietitään tulevaisuutta nykyhetkeen luodun katsauksen jälkeen, on syytä muistaa, että käyttäytymismallit siirtyvät helposti eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Lapsen on paljon vaikeampi rakastaa tai kunnioittaa ketään, jos häntä itseään ei ole rakastettu ja kunnioitettu. Näin virheet ja ongelmatkin siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kenellä tahansa on kuitenkin mahdollisuus muutokseen - jos yksi ihminen muuttaa toimintatapojaan, kokonainen yhteisö voi muuttua. Suomalaisen perheen tilanne ei suinkaan ole toivoton.

Perhe vain tarvitsee muutakin yhteistä kuin jääkaapin.