Eliöralli episodi V: Flagellan kosto

Syyseliörallin 2016 lähestyessä Flagella-tiimimme motivaatio oli korkealla. Eikä ihmekään, sillä viime keväänä koettu kirvelevä tappio oli edelleen mielessä. Pian olisi mahdollisuus maksaa henkilökunnan joukkueelle potut lanttuina. Itsevarmuudessamme jätimme jopa fuksipisteet hankkimatta ja lähdimme Terhin ja Aarnin kanssa kisaamaan kolmestaan.

Ralliaamu valkeni suorastaan historiallisen muikeana - auringonpaiste oli tervetullutta viimekertaisen sadepäivän jälkeen. Pieni pettymyskin tosin jouduttiin kokemaan heti alkuun, kun henkilökunta ei tällä kertaa osallistunut. Tulkitsimme tilanteen kuitenkin luovutusvoitoksi ja lähdimme liikkeelle Ylistönrinteeltä taktiikka teräväksi hiottuna.

Ehkä paras syyseliörallin sää ikinä.

Ensimmäinen etappi oli Sulkulan siirtolapuutarha-alue, joka tunnetaan syksyisin hyvänä pikkulintupaikkana. Havaitsemistamme linnuista näyttävin ja söpöin laji, harmaahaikara ja pyrstötiainen, saatiin listoille jo ennen perille pääsyä. Niitä seurasi pian ylivoimaisesti harvinaisin laji: siperialainen syysharvinaisuus taigauunilintu päästi peräti kaksi kertaa aivan selkeän äänen. Vaikka havainto oli vasta elämäni kolmas, ääni oli hyvin tuttu monen aiemman syksyn kuunteluharjoittelusta. Lintu ei näyttäytynyt, mutta saimme listalle vielä oravan. Siirtolapuutarhasta siirryimme Pitkäruohon lammasaitaukseen, ja käynti palkittiin kesyllä harmaapäätikalla (joka jäi ainoaksi tikkalajiksemme) sekä parilla muulla linnulla.

Ennemmin tämä kuin käpytikka.

Olin suunnitellut Rauhalahden asuntomessualuetta seuraavaksi kohteeksi sekä rusakoiden, lintujen että kalastuksen vuoksi. Muutaman lintulajin saimmekin, mutta rusakko petti tällä kertaa ja jäi puuttumaan ilmeisesti muiltakin joukkueilta. Siirryimme laiturille kalastamaan kaivettuamme syöttilierot rantametsiköstä. Kotoa oli tarttunut tällä kertaa mukaan onkivapa, virveli ja kaksi pilkkiä, joilla oli tarkoitus saada eliörallihistoriani ensimmäiset pyydystetyt kalat. Omat saavutukseni jäivät kuitenkin vähäisiksi, sillä uistin tarttui pohjaan noin kymmenennellä heitolla ja reiden syvyydelle lähemmäs kahlattuani onnistuin katkaisemaan siiman. Miten meni noin niinku omasta mielestä? Turhautuminen kuitenkin lieveni, kun Terhi kiskoi laiturille ahvenen.

Jatkoimme Kuokkalanpellon omakotialueen läpi kohti Ylämyllyjärveä, sillä lämmin keli herätteli toiveita jopa sammakon tai rupikonnan löytämisestä. Matkalla pysähdyimme ensin Pohjanlammella, mistä saimmekin useamman uniikin lintulajin: ennen kaikkea kiuru ja hernekerttu ansaitsevat tulla lokakuun puolella mainituiksi. Toinen pysähdys suuntautui Kylmänoroon/Ylistönmäelle, jossa tarkoitus oli ennen kaikkea täydentää sienilistaa esimerkiksi vaaleaorakkaalla ja käävillä. Aarni oli kerännyt vaaleaorakasta samasta paikasta hieman aikaisemmin, mutta onnistuimme löytämään ainoastaan kaksi tuomiopäivän kuntoon mädäntynyttä orakasta - toinen oli pudottanut jopa tunnusomaiset piikkinsä, ja molemmat olivat kaikkea muuta kuin vaaleita. Rusko-orakasta oli mahdotonta sulkea pois, joten ei jatkoon. Kääpien kanssa onnisti sentään paremmin, sillä Terhi oli käynyt kääpäkurssin juuri samalla viikolla ja hallitsi näkö-, tunto-, haju- ja makumääritykset :D

Enemmän tai vähemmän lakritsinhajuinen kelokääpä testissä.

Pakollinen kauppatauko pidettiin Keljon Lidlissä, jonka paistopiste oli erinomainen houkutin nälkäiselle joukkueelle. Teimme päätöksen syödä eväät vasta Vuorilammella ja lähdimme polkemaan %§£¤&#!:n ylämäkeä kohti Ylämyllyjärven vihoviimeisiä alppimetsiä. Hapotuksesta huolimatta selvisimme perille ja pidimme erinomaisen miellyttävän evästauon lammen rannalla auringonpaisteessa. Sammakkoeläimiä ei kuitenkaan näkynyt, ja ainoat onkeen napanneet kalat olivat tietenkin ahvenia. Lintujen ja kasvien osalta lista sentään karttui, ja korkealla sijaitsevan paikan hyvänä kääntöpuolena saimme laskea kolmisen kilometriä alamäkeen kohti Kortepohjaa.

Biologien äänet häiritsivät luonnonrauhaa jonkin verran, kun näkökenttäämme purjehti suuri päiväperhonen kesken alamäen. Kaikki onneksi ehtivät nähdä ja tunnistaa suruvaipan, ja samalla välillä nähtiin myös lanttuperhonen. Luonto tuntui olevan melkoisen sekaisin: näimme perhosten lisäksi ainakin parikymmentä lajia kesäkukkia, joiden ei olisi odottanut enää lokakuussa kukkivan.

Kortepohjassakin luonto oli sekaisin Vehkalammella, jonka ympäristön oli vallannut epämiellyttävä jättipalsamiviidakko. Haitallisen vieraslajin kanssa taistellessa macheteveitsi tai liekinheitin olisi tehnyt eetvarttia - korkeiden kasvien vuoksi joukkue hajosi hetkeksi, minkä seurauksena ehdin kalastusyritykselläni säikäyttää rannassa lepäilleen neitoperhosen ennen kuin muut sitä näkivät. Lampi paljastui myös kalastuskelvottomaksi, sillä mudan päällä oli vettä korkeintaan kolmekymmentä senttiä, eikä rannan tuntumassa lilluva kuollut hauki paljoa lohduttanut. Lähdimme rämpimään perhosen pakosuuntaan, viittä pistettä ei noin vain luovutettaisi. Kuinka ollakaan, perhonen ei ollut jäänyt rantaan ihmettelemään. Polun ulkopuolella liikkumisen tuloksena sain toisen saappaani täyteen kuravettä, ja Aarnin molemmat kengät kastuivat myös. Pitkällisen pysähdyksen ainoan hikisen pisteen tarjosi peukaloinen. Oliko sen arvoista?

Matkalla kohti Haukanniemeä tarjoutui kuitenkin mahdollisuus paikata neitoperhosen menetys. Tumma perhonen liihotteli tien yli melko korkealla ja suostui lopulta laskeutumaan, jolloin se paljastui kuin paljastuikin neitoperhoseksi. Tästä iloisesta tapahtumasta huolimatta Rautpohjanlahden lintutornin ympäristö oli aivan tyhjä ja Haukanniemi puolestaan sunnuntaiulkoilijoiden kansoittama, joten matka jatkui Eerolanlahdelle. Törmäsimme toista taigauunilintua kyttääviin lintuharrastajiin, mutta emme viitsineet jäädä odottamaan sen näyttäytymistä vaan jatkoimme matkaa Tuomiojärven rantaa pitkin. Kun aikaa oli jäljellä enää noin tunti, päätimme käydä tarkistamassa Terhin tietojen mukaan varman männynkääpäpaikan Seminaarinmäeltä ja lopettaa Ylistönrinteelle. Ratkaisu osoittautui hyväksi, vaikka kääpää etsiessä meinasikin jo usko loppua. Viimeinen puolituntinen kului Ylistöllä, mistä onneksemme löysimme vielä yhden kasvin ja yhden sienen. Jopa hätäinen onkiminen Mattilanniemen sillan kupeessa palkittiin, kun Terhi sai särjen koukkuun kolme minuuttia ennen kisa-ajan päättymistä :D

Purkutilaisuudessa selvisi, että 33,5 kilometrin pyöräilymatkalta saadut 224 pistettä riittivät hyvin voittamaan neljä muuta joukkuetta - toiseksi tullutkin parinkymmenen pisteen erolla. Lintulajeja kerääntyi myös reilusti eniten eli 51, eli Flagellan kosto saavutti tavoitteensa henkilökunnan suoraa päihittämistä lukuun ottamatta. Ympyrä sulkeutui allekirjoittaneen ja Terhin osalta viidennessä Eliörallissamme siten, että ensimmäisen syksyn voitto toistui vihdoinkin. Nyt voisi jäädä hyvillä mielin eläkkeelle, mutta omalta osaltani pidän tällaista ajatusta silti erittäin epätodennäköisenä :D Kiitokset vielä järjestäjille ja osallistuneille!