keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Pilkotun seurakunnan korjausopas

Taustasta riippumatta monia lienee hämmentänyt kristinuskon jakautuminen lukuisiin erilaisiin kirkko- ja tunnustuskuntiin. Hämmennyksen syvyyttä lisää se, että eri tahot tuntuvat toisinaan jopa kilpailevan keskenään ja halveksivan toisiaan - tämä ilmiö on kenties kaikista selvimmin huomattavissa eräillä keskustelupalstoiksi kutsutuilla virtuaalisilla taistelutantereilla. Mikä on tällaisen jakautumisen idea, ja ketä se palvelee?

Raamattu on aina ollut kristityille elintärkeä, joten pohtiminen kannattaa aloittaa sieltä. Lähden tässä tekstissä siitä perinteisestä oletuksesta, että Raamattu todella on Pyhän Hengen inspiroimana syntynyttä Jumalan puhetta ihmisten kautta, ja mikäli asia todella on näin, sen väheksyminen seurakuntaa koskevissa kysymyksissä edustaa lähinnä ylimielisyyttä tai hengellistä sokeutta. Aloitetaanpa parilla tärkeällä lainauksella:

"Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne." (Joh. 13:34-35)

"Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli." (Fil. 2:1-2)

Näin siis sanovat Jeesus ja Paavali sekä tilanteen mukaisille kohderyhmille että kaikille kristityille nykyäänkin. Seurakunnan (= kaikkien kristittyjen maailmanlaajuisesti) tulisi selkeästi elää keskinäisessä rakkaudessa ja yksimielisyydessä. Miten meni noin niinku omasta mielestä?


Ihmisluonto toki on mitä on, ja täyttä yksimielisyyttä lienee myös teoreettisesti mahdoton saavuttaa, mutta se ei ole este parempaan suuntaan pyrkimiselle. Kirkkokuntien rajat ovat pohjimmiltaan ihmisten tekemiä ja kristillisen seurakunnan tilanne olisi luultavasti parempi ilman koko jaottelua, mutta myös sen kanssa on mahdollista oppia elämään nyt kun vahinko on jo tapahtunut.

Paavali vertaa seurakuntaa ihmisruumiiseen, jolle Jeesus on pää, ja kaikki kristilliset kirkkokunnat kuuluvat tähän ruumiiseen - halusivat tai eivät. Ihmisruumiissakin jokaisella osalla on oma tehtävänsä, eikä niitä voi laittaa tärkeysjärjestykseen, sillä ne on tarkoitettu tekemään osittain erilaisia asioita eivätkä toimi yksinään optimaalisesti. Saman ruumiin eri osien tehtävä ei siis ole kilpailla keskenään, vaan toimia yhdessä yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Seurakuntaruumiinkaan ei tarvitse etsiä tällaista tavoitetta kaukaa, sillä Jeesus antoi keskinäisen rakkauden käskynsä lisäksi myös lähetyskäskyn. Eri kirkkokunnilla on erilaisia toimintatapoja ja resursseja, mikä tekee toisten ihmisryhmien tavoittamisen toisille helpommaksi, mutta se ei estä kirkkokuntia tekemästä yhteistyötä ja oppimasta toisiltaan. Ruumis on elävä ja dynaaminen kokonaisuus, jossa eri osat vuorovaikuttavat keskenään, eikä hengettömän jäykkä kaavoihinsa kangistunut instituutio. Ehkäpä olisi aika ymmärtää, että kaikilla Jeesuksen seuraajilla on yhteinen tehtävä.

On vaikea sanoa, kuinka hyvin eri kirkkokuntiin jakautuminen palvelee tätä tehtävää. Vaikkei kristittyjen hajanaisuus olisikaan täydellisen huono asia, on selvää, että monissa tilanteissa se palvelee eniten vihollista, jota Raamattu kutsuu saatanaksi. C.S. Lewisin Paholaisen kirjeopisto leikittelee asioiden katsomisella vihollisen näkökulmasta, ja samanlainen lähestymistapa tähän asiaan voi auttaa ymmärtämään jotakin. Totta kai on viholliselle edullisinta, että seurakunta kadottaa todellisen tavoitteensa ja keskittyy johonkin täysin toisarvoiseen, mistä ei ole viholliselle itselleen haittaa vaan pikemminkin hyötyä. Hajota ja hallitse-taktiikka toimii tässäkin: mitä hajanaisempi vastustaja on, sitä helpompi sitä vastaan on taistella. Jos vihollinen siirtää huomion pois itsestään ja kääntää kirkkokunnat toisiaan vastaan, se saa toimia aivan vapaasti. Lisäksi ruumiinosa, joka on amputoitu irti pään vaikutuksesta, on kuollut eikä saa mitään aikaan, ja samoin Jeesuksen hylkäävä kirkko on hyödytön. Kristillinen seurakunta on kestänyt pahimmatkin ulkopuolelta tulevat vainot ja jopa kukoistanut niiden keskellä, mutta sisältäpäin tuleva vastustus on jotakin paljon vaarallisempaa.


Entä ne erilaiset opilliset painotukset, jotka aiheuttavat suurimmat erimielisyydet? Ihmettelen suuresti sitä, miksi pelastuksen kannalta toissijaisista tai merkityksettömistä asioista tehdään kynnyskysymyksiä eri seurakuntien väliselle toiminnalle perimmäisen tavoitteen ollessa kuitenkin yhteinen. Jos Jumalalle esimerkiksi olisi ensisijaisen tärkeää, että ihminen kastetaan tietyssä elämänvaiheessa, Raamattu antaisi kastekysymykseen yksiselitteisemmän vastauksen. Paavali kirjoittaa roomalaisille:

"Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin. Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu - vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä. Joku pitää yhtä päivää toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma. Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi, ja joka syö, syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa. Joka taas ei syö, on Herran kunniaksi syömättä, ja hänkin kiittää Jumalaa."

Raamattu antaa aivan riittävät suuntalinjat niihin kysymyksiin, jotka todella ovat tärkeitä, kuten pelastumiseen ja uskovana elämiseen. Loput asiat jokainen kirkkokunta ja yksittäinen ihminen saa selvittää Jumalan kanssa raamatullisia periaatteita parhaansa mukaan seuraten, eikä kenenkään tarvitse tuomita hyvällä omallatunnolla Raamatun antamissa rajoissa Jumalan kunniaksi toimivaa. Tärkeintä on, että kaste ylipäänsä toimitetaan, eikä se, milloin se tapahtuu. Täydellistä kirkkokuntaa ei ole sen enempää kuin täydellistä ihmistäkään, eikä kukaan ole täydellisen oikeassa jokaisessa asiassa, mutta Jumala onneksi suvaitsee meiltä paljon epäloogisuutta perusasioiden ollessa kunnossa. Puu tunnetaan hedelmistään, ja aidon yhteyden Jeesukseen tuntee hyvistä hedelmistä (vrt. Hengen hedelmät Gal. 5:22-23).

Oikeassa olemisen tarve on ihmisellä suuri, ja tieto tekee ylpeäksi, mutta rakkaus rakentaa. Tällaista rakkautta tarvitaan ensin yksilötasolla, jotta tätä kautta kirkkokunnat voivat nöyrtyä tunnistamaan omia heikkouksiaan ja ottamaan oppia toisten vahvuuksista. Jeesus vaikuttaa kaikkea tätä kyllä, kunhan vain annamme siihen luvan. Silloin avautuu aivan uudenlaisia mahdollisuuksia kristittyjen yhteyteen ja jopa tämä kehotus voi tulla todeksi:

"Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia." (Kol. 3:12-15)

Opetanko väärin? Koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää!

1 kommentti: