Poikkeus vahvistaa säännön?

Taustaa: täänkertanen teksti sisältää yhellä äikänkurssilla kirjottamani identiteettiesseen lyhentämättömänä. Kieliasu ja jotkut painotukset joita en muuten huomiois näin voimakkaasti selittyy siis sillä. Toivottavasti tää auttaa ymmärtämään mua ees joissaki tilanteissa, koko juttu perustuu siihen mitä ihan rehellisesti sanottuna aattelen :D

Määrittelen itseni toisinaan hieman sarkastisesti "suomalaiseksi antisuomalaiseksi". Olen toisaalta aivan tavallinen suomalainen nuori enkä esimerkiksi fyysisiltä ominaisuuksiltani millään tavalla erityinen, mutta "antisuomalaisuus" tulee asenteesta ja käytöksestä. Olen innokas lintuharrastaja, mikä riittäisi toki erottamaan minut useimmista muista nuorista niin Suomessa kuin ulkomaillakin, mutta suomalaisuutta ajatellen luonnonläheinen harrastus ei ole vielä kovinkaan erikoinen asia. Ylitsevuotavan positiivinen elämänasenne sen sijaan on - kuka tahansa suomalainen nuori tai edes aikuinen ei esimerkiksi kohtaa ympärillään olevia ihmisiä useimmissa tilanteissa hymyillen.

Lintuasioiden ohella yllättävänkin moni muistaa minut juuri käsittämättömästä positiivisuudestani ja energisyydestäni. Niiden en kuitenkaan usko pohjimmiltaan lähtevän omasta itsestäni, vaan Jumalasta - identiteettini pohjana on kristillinen usko, joka mielestäni maailman iloisimpana asiana saa minut elämään täysillä ja hymyä säästelemättä. Elävässä uskossa oleva kristitty on aina maailmassa tietynlainen vastarannankiiski ja poikkeustapaus - elämäni keskustassa ei ole urheilu, trendikkyys tai opiskelumenestys sen enempää kuin rahan, vallan tai hyväksynnän tavoittelukaan, ja päihteet tai irtosuhteet eivät kiinnosta. No, kukin miettiköön itse, missä määrin kuulostan keskivertonuorelta.

Olinpa sitten poikkeuksellinen nuori tai en, millainen olen suomalaisena? Äitini on pohjalainen, isäni savolainen ja isäni isä alun perin Karjalasta. Itse olen kuitenkin eräänlainen kompromissi Etelä-Savon ja Keski-Pohjanmaan väliltä - olen syntynyt ja elänyt koko ikäni Jyväskylässä. Ajattelen usein, että näin hullua tyyppiä ei muista lähtökohdista olisi mahdollistakaan syntyä. Harva varmasti identifioituu savolais-pohjalaiseksi uskovaksi nuoreksi lintuharrastajaksi, mutta minulla ei todellakaan ole mitään tällaista tilannetta vastaan. Eräs luokkatoverini tiivisti asian melko osuvasti: hänen mukaansa olen "todella outo jätkä ja selvästi ylpeä siitä".

Arvostan todellakin muun epätavallisuuteni ohella myös monipuolista suomalaisuuttani. Koen saaneeni sekä savolais- että pohjalaisstereotypioihin liitettäviä ominaisuuksia, mikä on mielestäni hyvä asia. Oma ainutlaatuinen kieleni, idiolektini, koostuu kuitenkin murteellisesti ajateltuna pitkälti Keski-Suomen alueelle tyypillisestä puhetavasta ja ilmaisuista vanhempieni kotiseutumurteiden sijaan. Vanhempani puhuvat murteillaan lähinnä omien vanhempiensa ja muiden synnyinseuduillaan asuvien kanssa, joten minuun on tarttunut niiden sijasta koulussa ja muualla ympäristössä eniten kuulemani puhetyyli. Ymmärrän joka tapauksessa myös savolais- ja pohjalaismurteiden stigmapiirteisimpiäkin sanoja varsin hyvin, eikä minulla ole mitään näitä sen enempää kuin muitakaan murteita vastaan - omassa puheessani ei vain luullakseni ole kuultavissa kovin merkittävää murteellista korostusta. Loppujen lopuksi sellainenkaan ei todennäköisesti haittaisi minua, sillä mielestäni on parhaimmillaan hauskaa kuunnella jonkun puhuvan oman alueensa murretta silloinkin, kun muut puhuvat eri tavalla. Minulle se osoittaa, että tällainen ihminen uskaltaa olla oma itsensä, enkä usko itsellänikään olevan ongelmia kyseisellä alueella.

Vaikka murteet eivät ole suomalaisuudessa läheskään eniten arvostamani asia enkä pidä niitä ensiarvoisen tärkeinä, niiden säilyminen tuo kieleen vaihtelua ja rikkautta eikä näin ollen ole lainkaan negatiivinen asia. Vielä ylpeämpi olen kuitenkin niistä positiivissävytteisistä asioista, joista Suomi tunnetaan maailmalla: sauna, luonto, urheilu, koulutus, rehellisyys ja täsmällisyys. Omalaatuinen tapa- ja ruokakulttuuri - avantouinnista mämmiin - on antanut kansallemme tietynlaisen hullun leiman, mutta tähän uskon useimpien suomalaisten suhtautuvan huumorilla. Kykenen myös tunnistamaan itsestäni tällaista "luovaa hulluutta", eikä minua niin ollen haittaa, vaikka suomalaisia pidettäisiinkin maailmalla omalaatuisina.

Mielestäni on hyvä asia, että suomalaisuuteen liitetään näin paljon positiivisia asioita ja ominaisuuksia, mutta ne eivät valitettavasti kerro koko totuutta. Yleisimmät negatiiviset stereotypiat liitetään suomalaisten alkoholinkäyttöön ja epäsosiaaliseen käytökseen, ja harmi kyllä ne osuvat varsin oikeaan. Siinä ei todellakaan ole mitään ylpeiltävää - minua ei haittaa, vaikka ulkomaalaiset pitäisivät minua omalaatuisena suomalaisuuteni vuoksi, mutta yrmyihin jurottajiin tai känniääliöihin en missään nimessä tahdo tulla yhdistetyksi. Suomalaisesta mediasta minun on myös mahdotonta olla ylpeä: keltainen lehdistö mässäilee ihmisten kärsimyksellä, kaikkea mainostettavissa olevaa mainostetaan photoshopattujen vähäpukeisten naisten avulla, provokatiivisesti suunnitellut keskusteluohjelmat osoittavat suomalaisen arvokeskustelun kypsymättömyyden ja ateistista maailmankuvaa runnotaan läpi sanan- ja mielipiteenvapauden kustannuksella. Lisäksi kaikenlainen väkivaltaisuus kuuluu mielestäni suomalaisuuden negatiivisimpiin ilmentymiin; puukot heiluvat edelleen turhan helposti. Väkivaltaisuus lienee useimmissa tapauksissa kytköksissä alkoholiin, jota suomalainen nykykulttuuri tuntuu ylenpalttisesti suosivan, mutta puhumattomuuskin voi saada kaikenlaista aikaan. Kun asioita ei selvitellä puhumalla, ihmiset hautaavat ne sisälleen ja pahimmassa tapauksessa purkautuvat tunteet saavat aikaan karmeaa jälkeä. Tämä näkyy sekä perhesurma-, kouluammuskelu- että itsemurhatilastoissa, minkä lisäksi tilastot suomalaisten avioeroista ja masennuslääkkeiden käytöstä ovat omiaan horjuttamaan kuvaa hyvinvoivasta ja onnellisesta kansasta. Huippukorkea elintaso ei kykene poistamaan suomalaisuudesta sen pahimpia varjopuolia.

Palataanpa kuitenkin vielä alun toteamukseen. Mikä siis tekee minusta käytännössä "antisuomalaisen"? Kenties mielessäni on turhan pessimistinen kuva varsinkin miespuolisesta suomalaisesta, mutta suomalaiset pojat ja miehet tuntuvat harmillisen usein olevan enemmän tai vähemmän juroja ja epäsosiaalisia. Tosimies ei näytä tunteitaan hyvässä eikä pahassa, varsinkaan jos tämä saa hänet kokemaan itsensä toisten silmissä heikoksi tai on vaarassa herättää sääliä. Rohkaisevien kommenttien sijaan muita kadehditaan tai jopa kiusataan. Monet ottavat kauniimpaan sukupuoleen enemmän fyysistä kuin henkistä kontaktia, mihin tv:n ja Internetin ihmeellinen maailma tuntuu kannustavankin. Antisuomalaisuuteni kohdistuu juuri tällaisiin "suomalaisuuden" ilmenemismuotoihin, ja elämäni onkin poikkeus näiden nykykulttuurin "sääntöjen" joukossa. Tässä tapauksessa poikkeus kuitenkaan ei vahvista sääntöä, vaan päinvastoin - sääntö vahvistaa, että olen poikkeus, ja poikkeavalla elämälläni on tavoitteena heikentää tätä sääntöä. Suomalaisuudessa on vielä parannettavaa, mutta kriittisestä ja paikoin kärjistävästäkin lähestymistavastani huolimatta olen lopulta aidosti ylpeä siitä, että olen suomalainen.

Mielestäni suomalainen mies vain tarvitsisi joka päivä enemmän hymyä, enemmän syvällisiä keskusteluja niin oman kuin vastakkaisenkin sukupuolen kanssa sekä enemmän aidosti rakkaudellista ja kannustavaa asennetta itseään ja toisia kohtaan. Näitä asioita pyrin siksi parhaani mukaan lisäämään omassa elämässäni ja sitä kautta myös ympärilläni olevien ihmisten elämässä. Tähän kaikkeen saan voiman ja motivaation uskosta Jeesukseen, ja jos asiat ovat kuten uskon, eli puolellani oikeasti on kaikkivaltias Jumala, "Lintumiehen" elämällä saattaa ajan mittaan olla vielä paljon enemmän vaikutusta maailmaan ja suomalaisuuteen kuin osaan edes kuvitella.