Kuvataidehistoriani

Olen jo pienestä pitäen ollut visuaalinen ihminen ja pitänyt erityisesti piirtämisestä. Varhaisimmat kuvataiteen ilmaisuni lienevät samankaltaisia kuin useimpien muidenkin lasten: paperille puuväreillä tai liiduilla piirrettyjä värikkäitä suttuja sekä hieman myöhemmin tunnistettavia hahmoja. Omissa muistikuvissani varhaisimmat piirrokseni ovat voipaperin läpi kirjoista piirrettyjä ja sitten väritettyjä dinosauruksia, joista olin noin viisivuotiaana melkoisen kiinnostunut. Lopulta kiinnostus siirtyi lintuihin, joita piirsin seitsemänvuotiaasta alkaen mallista sitäkin innokkaammin. Näitä piirroksia on myös säilynyt suuret määrät, ja niiden katseleminen vanhempana on ollut viihdyttävää. (Tarkemman läpileikkauksen omasta piirtäjän tuotannostani olen tehnyt täällä.)

Yllättäen jopa alkuperäiset voipaperit olivat tallella...

...ja niiden jälkeen ensimmäiset oman luovuuden osoitukset.

Voin vain nostaa hattua omalle viisivuotiaan tieteellisyydelleni ja oikeinkirjoitukselleni :D

Peruskouluun siirtyessäni linnut olivat jokaisen mahdollisen kuvataiteen työn kestoaiheena – suunnilleen viidennellä luokalla muistan saaneeni arvosanaksi ysin eikä kymppiä, kun töiden aiheet olivat liian yksipuolisia. Koulun puitteissa harrastin myös oppikirjojen kuvien muokkaamista huumorimielessä, ja näitä töherryksiä usein vertailtiin kavereiden kanssa. Toinen huumoria ja sosiaalisuutta yhdistelevä kuvataidemuoto oli siskojeni kanssa keksitty tekeminen, jossa jokainen piirsi ensin paperille ison naaman ja sitten naamat vaihdettiin niin, että toinen tuunasi alkuperäiset piirrokset sisäpiirivitsien kokoelmaksi. Jotenkin oma luovuus ja idearikkaus tuntuvat vanhoja kuvia katsellessa vähentyneen sitten teini-iän, mutta edelleen arvostan huumorin ja kuvataiteen yhdistämistä esimerkiksi nettimeemeissä.

Tällaiset kuvitetut puujalkavitsit kuuluvat uudempaan tuotantoon.

Itse kuvataiteilijana koen olevani ennen kaikkea piirtäjä. Erilaisista piirtämis- ja maalausvaihtoehdoista ovat helpoimmin olleet saatavilla lyijykynä ja puuvärit, joten niiden käytössä olen myös päässyt harjaantumaan eniten. Suurin osa töistäni on piirretty suoraan mallista tai ulkomuistista, mutta toisinaan olen tehnyt myös oman mielikuvitukseni pohjalta jotakin täysin uutta ja lintupainotteiseen tuotantoon verrattuna poikkeuksellista. Vaikka näenkin hyvänä sen, että koulun kuvataiteen puitteissa on saanut kokeilla erilaisia tekniikoita, esimerkiksi kaikenlaiset liidut ja maalit ovat vain harvoin ”totelleet” kättä samalla tavalla kuin terävät kynät. Sama pätee tietokoneella tehtäviin kuviin, joissa käden ja pinnan välinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin paperille tehdessä. Vastaavasti kolmiulotteinen työskentely esimerkiksi saven, muovailuvahan, kanaverkon tai paperimassan kanssa on ollut oman vision toteutumisen kannalta selvästi haastavampaa ja selkeästi enemmän mukavuusalueen ulkopuolella.

Piirtämisen ohella toinen kuvataiteen piiriin lukeutuva mukavuusalueeni on valokuvaus, jonka aloitin 12-vuotiaana ikään kuin lintuharrastuksen apukeinoksi. Yrityksen ja erehdyksen kautta olen harjaantunut esimerkiksi kuvaamaan pieniäkin lintuja lentoon ja vetäisemään kameran esille käden käänteessä tilanteen sitä vaatiessa. Myöhemmin olen myös laajentanut tätä harrastusta havaintojen dokumentoinnista ja lintukirjatyyppisistä lajikuvista pikkuhiljaa kohti taiteellisempaa luontokuvausta. Tällä tarkoitan tietynlaisen tunnelman luomista kuviin esimerkiksi vastavalon tai erilaisen rajauksen ja sijoittelun avulla – linnun ei enää tarvitse olla kuvassa keskellä tai muutenkaan pääroolissa, ja olen myöhemmin kuvannut paljon myös muita eliöryhmiä, maisemia ja pyynnöstä jopa ihmisiä perhejuhlien muistojen säilyttämiseksi. Kameran aukko- ja suljinnopeusasetuksia en osaa vieläkään kovin hyvin säädellä ”oikeiden” luontokuvaajien tavoin, mutta mielestäni olen saanut harrastelijana ja perussäädöillä otettua tekniseen osaamiseeni nähden todella hyviäkin kuvia.

Tunnelmavalaistuksen lisäksi pidän nykyisin liikkeellä leikittelystä.

Kun mietin omaa suhdettani kuvataiteen tyylisuuntiin, huomaan olevani ennen kaikkea realismin ja ylipäänsä esittävän taiteen ystävä. Eniten arvostan siis sellaista taidetta, jossa pyritään kuvaamaan kohdetta sellaisena kuin se on. Esimerkiksi von Wrightin taiteilijaveljekset, joille olen ilmeisesti myös kaukaista sukua, edustavat tällaista perinteistä taidetta, ja tietyssä mielessä olen kasvanut sellaisen keskellä. Ymmärrän, että valokuvaus on vähentänyt valokuvantarkan maalauksen ja muidenkin tekniikoiden tarvetta, mutta mielestäni se ei vähennä esittävyyden arvoa. Abstraktia taidetta on usein vaikeampi ymmärtää, ja monissa tapauksissa on myös helppo ajatella pystyvänsä itsekin samanlaiseen tuotokseen. Vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan, yksinkertaiset väripinnat tai pikkulasten ikätasoisia ”taideteoksia” muistuttavat sekasotkut lienevät usein arvostettuja pikemminkin nimekkään tekijän kuin oman ulkoasunsa vuoksi. Lisäksi (post)modernimpaa taidetta katsellessa tulee joissakin tapauksissa sellainen vaikutelma, että tarkoituksena on vain rikkoa ja pitää pilkkanaan perinteisiä arvoja sekä perinteistä taidetta. Yhteiskunnallisesti kantaa ottavalla taiteella on mielestäni oma paikkansa erilaissa medioissa, mutta jossakin kohtaa tietoinen shokeeraaminen tai pilkanteko voivat mennä liian pitkälle. Uskontojen herjaaminen, eduskuntatalojen töhriminen, kissantappovideot tai ihmisten ulosteista tehdyt installaatiot ovat nähdäkseni huumorin ja hyvän maun rajojen ulkopuolella.

Nämä von Wright -aiheiset pastissityöt muistuttavat kummasti toisiaan. Jos en tietäisi, kumman on tehnyt Tommi 15v ja kumman Tommi 30v tällä kurssilla, joutuisin ehkä arvaamaan :D 

Tänä päivänä suhteeni kuvataiteeseen on kokonaisuudessaan lämmin, enkä ole aiemminkaan suuresti kipuillut omista taidoistani tai vakavissani vertaillut itseäni muihin ikävällä tavalla. Pienten lasten isänä en enää juuri ehdi taiteilla omaksi ilokseni muuten kuin valokuvauksen saralla, mutta onneksi saan tässä elämäntilanteessa käyttää piirtäjän lahjojani kieli poskella lasteni ja joskus muidenkin läheisten iloksi. Vaikka en erityisen mielelläni poistu taiteelliselta mukavuusalueeltani oma-aloitteisesti, olen lähtökohtaisesti avoin uusien asioiden oppimiselle ja kokeilemiselle. Olen huomannut, että luovuus voi parhaimmillaan lähteä kukkimaan yllättävissäkin tilanteissa.

Lasten palkkiojärjestelmään saa ujutettua sopivasti luovuutta.

Kuvataidepedagogiikka

Monilla eri oppiaineiden pedagogiikan kursseilla on asetettu vastakkain vanha, perinteinen tapa sekä uusi monipuolisempi ja -ulotteisempi tapa opettaa oppiainetta, eikä kuvataiteen pedagogiikka ollut poikkeus tästä. Keskustelu ”kuvaamataidon” ja kuvataiteen eroista tiivistää jo itsessään jotakin olennaista vanhan ja uuden ajattelutavan eroista – koulujärjestelmä on aiemmin toiminut kokonaisuudessaan enemmän behavioristiselta pohjalta ulkoa opettelemisen ja opettajan mallisuoritusten toistamisen kautta, ja juuri tällainen mekaaninen tekeminen on Räsäsen (2010) mukaan leimannut pitkään myös taito- ja taideaineita. Olen itse käynyt peruskouluni aikana, jolloin kuvataide on jo ollut viralliselta nimeltään kuvataidetta, mutta monet vanhan mallin käytännöt ovat edelleen olleet voimissaan jopa kuvaamataidon käsitettä myöten. Tästä syystä en ole aiemmin myöskään aktiivisesti pohtinut sitä, että koulussa opetettava kuvataide voisi olla tai sen tulisi olla jotenkin erilaista kuin itse saamani malli siitä. Lisäksi olen pitänyt kuvataiteen oppiaineesta alusta lähtien, enkä siksikään olisi nähnyt tarvetta sen muuttamiseksi.

 

Tämänkin kurssin työskentely oli pääpiirteittäin mukavuusalueellani. Kyllä tässä maisemassa silmä lepää, vaikka itse sanonkin.

Kun kurssi on kuitenkin nyt herätellyt miettimään asiaa, voin hyvin yhtyä Räsäsen (2010) ajatuksiin uudistetusta taito- ja taideaineiden opetuksesta. Perustelut kognitiivisen lähestymistavan puolesta ovat mielestäni vakuuttavia ja sopivat hyvin yhteen nykyisen perusopetuksen opetussuunnitelman oppimiskäsityksen kanssa (Opetushallitus 2014a). Uskon, että taito- ja taideaineiden avulla olisi mahdollista hyödyttää jokaista oppilasta henkilökohtaisesti esimerkiksi symbolisen ja metaforisen ajattelun myötä, sillä nähdäkseni ne tukisivat yleisiä ajattelun ja oppimaan oppimisen taitoja. Lisäksi Räsäsen (2010) esittämä malli voisi olla hyödyksi koulu- ja luokkayhteisölle ja sitä kautta jopa koko yhteiskunnalle taiteen yhteisöllisen luonteen kautta. Pidän ajatuksesta, että opettaja pikemminkin luo jotakin uutta ja ennakoimatonta yhdessä koko ryhmän kanssa kuin määrää ylhäältä päin, mitä jokaisen tulee yksinään tehdä. Oman kurssiryhmämme kanssa toteutettu työskentely sisälsi ilahduttavan paljon yhteisöllisiä elementtejä ja jopa työskentelyprosesseja, joita ei ollut edes mahdollista toteuttaa yksinään. On sellaisia taatusti ollut oman alakouluni kuvataiteessakin, mutta harva niistä on lopulta jäänyt mieleen.

 

 

Toisaalta voin nähdä monia syitä sille, miksi uudenlaiset ihanteet eivät läheskään aina toteudu. Vanhan mallin mukaan kasvatetut opettajat ovat samaa mallia toistaessaan ja hienotunteisuuden unohtaessaan jättäneet lukemattomia oppilaita siihen luuloon, että he ovat ”huonoja piirtämään” tai muuten epätaiteellisia. Jos tällä tavoin traumatisoituneesta ihmisestä tulee myöhemmin opettaja, joka joutuu ehkä tahtomattaan opettamaan myös kuvataidetta, hän saattaa jo huomaamattaankin siirtää omia huonoja ennakkoasenteitaan oppilaille. Lisäksi luokanopettaja on haastavalla paikalla kaikkien alojen asiantuntijana – vaikka hänellä ei olisi mitään kuvataidetta vastaan, se saattaa käytännössä jäädä opettajaa enemmän kiinnostavien oppiaineiden varjoon merkityksettömäksi puuhasteluksi, jollaista Räsänen (2010) kutsuu Arthur Elflandin mukaan ”koulutaiteeksi”. Ymmärrän, että kaikki oppiaineet ovat omalla tavallaan tärkeitä, mutta on ikävää realismia, että jokainen opettaja priorisoi käytännössä toiset aineet toisten edelle. Jos opettaja ei ole erityisen kiinnostunut, harrastunut tai kouluttautunut enemmän juuri kuvataiteen alueella, hän saattaa vahingossa estää myös oppilaita kiinnostumasta ja innostumasta siitä.

Hyvien mallien ja tiedonalakohtaisen pedagogisen osaamisen puutteiden lisäksi olen kurssin aikana pohtinut kuvataiteen arvioinnin ongelmallisuutta, josta on käyty demojen aikana hyviä keskusteluja. Kuinka voin opettajana välttää tilanteen, jossa arvioin subjektiivisesti oman kauneuskäsitykseni mukaiset ”hienot” työt parhaiksi? Vaikka jokaisella opettajan tekemällä valinnalla tulisi olla selkeät perusteet opetussuunnitelmasta ja ennalta mietityt yhtymäkohdat siellä asetettuihin oppiainekohtaisiin ja laaja-alaisiin tavoitteisiin, tämän homman hoitaminen kunnolla (vieläpä jokaisessa oppiaineessa) tuo opettajalle valtavasti lisää työtunteja etenkin ensimmäisinä työvuosina ja on haaste työssä jaksamiselle. Toki tavoitteet.fi -sivuston kaltaisista työkaluista on paljon apua ympäripyöreiden ja liian tulkinnanvaraisten tavoitteiden välttämisessä sekä tavoitteiden sanoittamisessa oppilaille. Se ei kuitenkaan välttämättä riitä, ja yleistajuisen arviointikriteeristön laatiminen itse jostakin yksittäisestä tehtävästä osoittautui käytännössä uskomattoman hankalaksi jopa vertaisryhmän kanssa. Tämä yksittäinen tehtävä on ollut yksi niistä hetkistä luokanopettajakoulutuksessa, jolloin olen vakavasti epäillyt omaa kykyäni toimia tulevaisuudessa luokanopettajana. Toisaalta en tahtoisi tehdä työtäni huonosti, mutta en myöskään vaarantaa omaa hyvinvointiani. Vaikka keskitienkin täytyy olla olemassa, sitä voi olla hankala löytää vielä ensimmäisinä työvuosina. Ehkä ratkaisuna tähän ongelmaan voisi olla parempi opettajien välinen verkostoituminen ja ideoiden jakaminen – kun joku on vuosien työkokemuksen myötä löytänyt toimivia käytäntöjä, ei jokaisen tarvitsisi keksiä pyörää uudestaan.

Mieltäni askarruttavista kysymyksistä huolimatta olisin kokonaisuudessaan enemmän innoissani kuin kauhuissani kuvataiteen opettamisesta. Kuvataideopetuksen lähtökohdissa (Opetushallitus 2014b) nostetaan monilukutaito tärkeäksi osaksi kuvataiteen oppiainetta, ja sen harjoittelusta ja kehittämisestä olen ollut kiinnostunut muissakin oppiaineissa. Tässä nähdään jälleen ero vanhan ja uuden mallin välillä – en muista, että olisimme koskaan oman peruskouluni aikana harjoitelleet kuvataiteen tunneilla kuvien tulkintaa. Muistikuvieni mukaan pääpaino oli tekemisessä, mikä ei sekään periaatteessa ole huono asia, mutta luovan ajattelun taidot jäävät helposti sellaisessa työskentelyssä vähemmälle (Räsänen 2010). Siksi pidin tällä kurssilla työskentelyistä, joissa kävimme koko kurssiporukalla taidenäyttelyissä ja teimme siellä pelkän katselun lisäksi näyttelyihin liittyviä ajatustyötä ja tulkintaa vaativia tehtäviä. Toinen itselleni uusi asia kurssilla ja kuvataideopetuksen lähtökohdissa (Opetushallitus 2014b) oli se, että nykyisessä kuvataiteessa prosessi ja lopputulos nähdään samanarvoisina. Varmaankin opettajat ovat jo omina aikoinani seuranneet myös työskentelyn vaiheita, mutta tietyllä tavalla lopputulos tuntui tärkeämmältä. Monivaiheisissa töissä, kuten savitöissä ja painannassa, työn prosessiluonne tulee paremmin esille, ja niitä oli myös hyvä harjoitella. Jos saisin siirrettyä edes jotakin omista pitkäjänteisen työskentelyn ja keskittymisen kyvyistäni nykyiselle älypuhelinten ja Tiktokin sukupolvelle, voisin katsoa kasvattajan työni olevan merkityksellistä.

Lähteet:

Opetushallitus. (2014b) Kuvataideopetuksen lähtökohtia. https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/kuvataideopetuksen-lahtokohtia Siteerattu 7.4.2025.

Opetushallitus. (2014a) Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/perusopetus/419550/vuosiluokkakokonaisuus/428782/oppiaine/466342

Räsänen, M. (2010) Taide, taitaminen ja tietäminen -kokonaisvaltaisen opetuksen lähtökohtia.
https://wiki.aalto.fi/display/Synnyt/3-2010?preview=/70792358/71010502/rasanen.pdf

Ahvis -19

Olisitko valmis ajamaan satoja kilometrejä päästäksesi kilpailemaan pienten mustien pisteiden etsimisessä sumun ja rännän seasta? Tällaiselta tämänvuotinen Ahvenanmaan linturalli voisi kuulostaa ulkopuolisen näkökulmasta kuvailtuna. Itse kuitenkin nautin elämäni kolmannesta Ahviksesta, ja epäilemättä moni muukin. Kisassa oli nimittäin mukana ainakin viisikymmentä joukkuetta eli lähemmäs parisataa henkeä.

Tapahtuman perustiedoista olen selittänyt jo aiemmin, joten en jaksa tehdä sitä joka kerta uudelleen :D Tämä reissu erosi edellisistä erityisesti siinä, että rallin ajankohta oli huomattavasti normaalia aikaisempi, ja ikävä kyllä seurauksena oli vähäisempi määrä lintuja. Toisaalta positiivista oli se, että Jyväskylästä lähdettiin mukaan peräti kolmen joukkueen voimin. Parin aiemman vuoden Yöhutikka-kokoonpanoista oli tällä kertaa yhteensä sen verran halukkaita lähtijöitä, että tiimi jaettiin kahtia Pikkuyöhutikkaan ja Pohjanyöhutikkaan. Itse päädyin jälkimmäiseen toissavuotisen joukkuetoverini Ilonan sekä ensimmäistä kertaa Ahvenanmaalla retkeilevien Laurin ja Tuomaksen kanssa. Menoa ei hidastanut se, että muut eivät tunteneet toisiaan ennestään, sillä linnut ja kilpailuhenki yhdistivät tehokkaasti :D

Laivamatka auttoi virittäytymään tunnelmaan, hyvää näkyvyyttä odotellessa.

Edellisen kerran malliin sääennuste näytti etukäteen melkoisen nihkeältä, ja laivamatkasta suurin osa kuluikin sakeassa sumussa. Kisan alkua odotellessa ajelimme vesisateessa Hagan pelloille saadaksemme edes jonkinlaisen kuvan Ahvenanmaan lintutilanteesta. Muuttolintuja näytti onneksi saapuneen jonkin verran, joten pohjustusreissu poisti pelon linnuttomasta katastrofirallista. Koska ensimmäisen illan valoisa aika olisi ikävän lyhyt, päätimme kuitenkin aloittaa toisaalta ja tulla takaisin Saltvikiin vasta seuraavana päivänä. Maarianhaminan kalasatamassa oli nähty peräti kolme pikku-uikkua ja lähistöllä turkinkyyhkyjä, joten se valikoitui luontevaksi aloituspaikaksi. Uikut löytyivätkin hieman ennen kisan alkua kaukaa vastarannalta, ja saimme lajin listoille melkein heti kisan käynnistyttyä sumusta ja lintujen jatkuvasta sukeltelusta huolimatta. Muusta joukkueesta taktisesti irtautunut Tuomas puolestaan onnistui samoihin aikohin löytämään turkinkyyhkyt, joita me muutkin seuraavaksi ajoimme katsomaan.

Kuvan linnut liittyvät tapaukseen.

Kaksi hyvää lajia ensimmäisten kymmenen minuutin aikana. Hieno juttu, mutta matkaa oli jatkettava. Suuntasimme Maarianhaminan eteläpuolisille maantiesilloille, joilta oli nähty suuria tukkasotkaparvia ja muitakin vesilintuja. Ainakin kuusi muuta joukkuetta oli saanut saman idean, mutta emme antaneet ruuhkan häiritä vaan kuittasimme tavallisimpien vesilintulajien lisäksi mm. ohilentävän uivelon ja pari harmaahaikaraa sekä palatessa mustavariksen. Maarianhaminan keskustan tavoitelaji pulu sen sijaan pysyi piilossa, vaikka näimme niitä pohjustusreissullamme neljässä eri paikassa :D Mieliala alkoi laskea, kun ilta hämärtyi alle kahden tunnin kisaamisen jälkeen ja lajimäärä näytti lukemaa 27. Piristystä ei ollut odotettavissa pöllöretkeilyn muodossa, vaan sade ja kova tuuli tekivät Eckerön reissun turhaksi. Totesimme tilanteen toivottomaksi ja lähdimme nukkumaan Idrottscenterille jo ennen yhdeksää. Enpä olisi uskonut tällaista linturallia näkeväni.

Historiallisen pitkien ralliyöunien jälkeen lähdimme kuuden aikoihin takaisin kohti Eckerötä ja sen parasta staijipaikkaa Styrsingsuddenia eli tuttavallisemmin Styrsiä. Olosuhteet olivat muuttuneet totaalisesti: tuuli oli tyyntynyt ja sateen sijasta ilmassa oli vain kevyttä sumua. Styrsille johtavan pienen metsätien varressa oli eri paikoissa yhteensä kymmenisen autoa parkissa, eli kilpailijoita riitti. Kävelimme rantaan ja totesimme näkyvyyden heikoksi. Onneksi merilintuja tuntui olevan liikenteessä, sikäli kun niitä sumun seasta pystyi näkemään. Koko rallin iloisin yllätys seurasi jo reilun vartin jälkeen, kun Tuomas spottasi ohilentävän haahkaparven häntäpäästä kyhmyhaahkakoiraan! Muutkin rannalla seisoskelleet joukkueet näkivät saman parven, mutta vain yksi toinen porukka ehti huomata harvinaisuuden. Hyvän haviksen jälkeen jaksoimme olla paikalla puolisen tuntia, kunnes lähdimme jatkamaan matkaa.

Kyhmyhaahkan (keskellä) värit eivät pääse oikeuksiinsa, mutta parempi tämä kuin ei kuvaa ollenkaan.

Ajoituksemme oli täydellinen, sillä noin puolen tunnin kuluttua kuulimme whatsapp-ryhmän välityksellä Styrsin tien olevan tilapäisesti tukossa autojen määrän vuoksi :D Saimme hyvät naurut vastustajien autotetriksestä ja paikkailimme seuraavien pysähdysten aikana monia illalla näkemättä jääneitä peruslajeja. Näkyvyys oli tällä välin hieman parantunut, joten seuraavaksi kohteeksi valittiin toinen hyvä staijauspaikka Hammarudda. Lähes perillä oltaessa wappi piippasi haarahaukasta Gottbyn pelloilla, joiden ohi juuri ajoimme, joten suoritin pikaisen täyskäännöksen. Linnun näkemättä jääminen ei ollut edes vartista kiinni, ja kaiken lisäksi se paljastui löytäjäjoukkueen ottamista kuvista monin verroin harvinaisemmaksi isohaarahaukaksi. No, kaikkea ei vain voi nähdä. Sikäli olimme kuitenkin tyytyväisiä, että saimme kyseisten peltojen ja Hammaruddan väliseltä alle kymmenen kilometrin matkalta yhdeksän lajia seuraavien puolentoista tunnin aikana. Joukossa oli neljä haastavaa havumetsälajia, aikainen tylli ja ainoa koko rallissa näkemämme räkättirastas :D

Aikainen oli myös ristisorsa, joka oli valtakunnallisestikin yksi koko kevään ensimmäisistä.

Pian seuranneen Ramsholmenin pähkinänakkelipysähdyksen jälkeen oltiin tilanteessa, jossa peruslajit oli käytännössä nähty eikä jäljellä juuri ollut varmoja tärppejä (paitsi pulu, joka tällä kertaa löytyi helposti Maarianhaminan satamasta). Hagan pelloilla pohjustuksessa nähdyt lajit olivat jo tulleet vastaan muualla, mutta suuntasimme silti sinne ja onnistuimme sentään näkemään fasaanin. Kun lajisto muuten alkoi toistaa itseään, päätimme lähteä käymään vielä kolmatta kertaa Eckerössä! Matkalla pysähdyimme saman päivän aikana jo toisen kerran Hammarlandissa Lillbolstadin pelloilla, josta oli viikon sisällä ilmoitettu sekä isolepinkäinen että hiirihaukka. Näitä kahta lajia emme vieläkään nähneet, mutta niiden persoonat yhdistyivät mukavasti näkemässämme ampuhaukassa.

Kun kisa-aikaa oli alle tunti jäljellä, pääsimme määränpäähämme Eckerön Skeppsvikiin ja löysimme välittömästi etsimämme nokikanan. Onneksi maltoimme jäädä hetkeksi, sillä Lauri seuloi vielä paikallisesta sinisorsaparvesta jouhisorsan. Viimeiset hetket päätettiin käyttää ajamalla Degersandin merisirripaikalle, jossa oli tämän henkilökohtaisen tavoitelajini lisäksi mahdollista nähdä muitakin merellisiä puutelajeja. Paikalta löytyi pian kuikka, joka oli 69. ja valitettavasti viimeinen lajimme. Vietävän isolepinkäinen näyttäytyi lopulta 20 min kisan päättymisen jälkeen paikassa, jonka ohi olimme ajaneet jo kolmesti.

Pikkulinnut jäivät vähiin, mutta isompia oli sentään jonkin verran. Merihanhia Gottbyssä.

Lopulta koitti tulosten purku. Pidimme suoritustamme kyllä olosuhteisiin nähden hyvänä ja uskoimme jo etukäteen pääsevämme kärkikymmenikköön, mutta silti neljäs sija ja ampuhaukka ässälajina yllättivät positiivisesti. Voittajajoukkueellakin lajeja oli vain 75, eli suuria erot eivät olleet. Jyväskyläläiset edustivat rallissa vahvasti, kun helsinkiläisten kanssa muodostettu sekajoukkue nappasi kakkossijan ja Pikkuyöhutikkakin pääsi sijalle 11. Suolaa haavoihini kaatoi ainoastaan se ikävä fakta, että molemmat muut jyväskyläläisjoukkueet olivat nähneet merisirrin enkä itse vielä kolmannellakaan Ahvenanmaan-reissullani saanut elämänpinnaa tästä olevinaan suhteellisen helposta lajista.

Sunnuntaiaamun sään piti olla hyvä, ja merisirriinkin olisi vielä voinut olla mahdollisuuksia. Niin paljon vaivaa en kuitenkaan viitsinyt nähdä, että olisin enää lähtenyt Eckeröön neljättä kertaa - auton mittariin tuli Ahvenanmaan maaperällä jo muutenkin reilusti yli viisisataa kilometriä. Rento retkeily Hammaruddan ja Maarianhaminan välillä tuotti vielä neljä rallissa näkemättä jäänyttä tavallisempaa lajia, kunnes säätila muuttui katastrofaalisen huonoksi ja pakotti molemmat Yöhutikat kebabille. Maarianhaminan paras paikka Draken oli vielä muistissa viiden vuoden takaa, eikä laatu pettänyt tälläkään kertaa. Muista hauskoista kokemuksista mainittakoon kaksi tilannetta, joissa keskustelin paikallisten lintuharrastajien kanssa linnuista ruotsiksi - jotain hyötyä joskus niistäkin opinnoista :D 

Mutta kiitos taas osallistuneille! Voin vielä harkita lähteväni seuraavallekin kerralle :D Jos vaikka vihdoin osuisi se merisirri kohdalle.

Sitä se rukous teettää

Moni on varmasti kuullut otsikon sanat allekirjoittaneen suusta. Käytän niitä yleensä tilanteissa, jossa jokin rukousaiheena ollut asia on järjestynyt. Suurin osa tällaisista rukousvastauksista on niin pieniä ja arkisia, ettei niihin tule itsekään kiinnittäneeksi kovin suurta huomiota ja ne voitaisiin oikeastaan selittää myös sattumalla. Joukkoon mahtuu kuitenkin aina myös erityisiä tapauksia, joissa jumalallisen väliintulon todennäköisyys vaikuttaa huomattavasti suuremmalta. Tahdon jakaa kolme tällaista tilannetta, joita olen itse todistanut:

-Olin vanhempieni kanssa mummolassa käymässä, ja paluumatkan puolivälissä auton akkusymbolivalo syttyi. Eräältä autojen päälle ymmärtävältä kaverilta sain selville, että tämä tarkoittaa ongelmaa akun latautumisessa - autolla voisi siis ajaa ehkä joitakin kymmeniä kilometrejä, kunnes akku kuluisi loppuun ja auto hyytyisi. Päätimme lähteä ajamaan, sillä 90 kilometrin päähän yöksi jääminenkään ei kuulostanut järkevältä. Raamatun "Rukoilkaa lakkaamatta"-kehotusta on harvoin tullut toteutettua niin kirjaimellisesti kuin tämän automatkan aikana, ja lopulta olimme Lievestuoreella noin 15 kilometrin päässä kotoa. Silloin akku päätti viimein tyhjentyä, ja tien reunassa oli juuri sopivasti tavallista bussipysäkkiä isompi levike.

Auton pimennyttyä mietimme, mitä teemme. Kotona odotti toinen automme, mutta sinne piti päästä jotenkin. Pitkään emme ehtineet pähkäillä, kun viereemme ajoi vieras auto. Kuljettaja kysyi, tarvitsemmeko apua. Yllätyimme, kuinka kukaan saattoi kiinnittää huomiota tällaiseen tilanteeseen, varsinkaan Suomessa. Kävi kuitenkin ilmi, että tämä mies oli myös uskova. Hän oli ollut hetkeä aiemmin rukoilemassa ja kokenut, että pitäisi lähteä ajamaan tänne. Hetkisen neuvottelun jälkeen isäni hyppäsi kyytiin ja kävi hakemassa kotoamme toisen auton sekä vara-akun, jonka avulla toinenkin auto saataisiin perille. Mainittakoon vielä pienempänä yksityiskohtana, että vara-akusta loppui virta muutaman kilometrin jälkeen. Isäni oli kuitenkin varautunut toisella vara-akulla, jonka virta riitti kotiin asti. Näinkin voi siis käydä.

-Armeijassa aliupseerikurssilla ollessani hain ylimääräistä lomapäivää, jotta pääsisin mukaan Ahvenanmaan linturalliin. Lomia ei kuulemma helpolla irronnut ensimmäisen puolen vuoden aikana, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Sain kaivatun vapaan, joten oli aika perehtyä reissun aikatauluihin. Törmäsin suureen ongelmaan: Kajaanista Turkuun oli melkoinen matka, ja  perjantaiaamuna lähtevään laivaan ehtiminen näytti torstai-iltana lomille pääsevälle mahdottomalta. Kaiken lisäksi tarvitsin kotoani tuulitakin, kameran, kiikarit ja polkupyörän. Vielä keskiviikkoiltana tilanne vaikutti epätoivoiselta, ja rukoilin melkoisessa stressissä. Joukkuetoverini soitti ja kyseli pääsystäni, ja selitin probleemani. Hän sai loistoidean - entä jos hyppäisin Kajaanista suoraan Turkuun menevään yöjunaan? Polkupyörän saisi vuokrattua Turusta, ja henkilökohtaiset tavarani ehtisivät vielä muun joukkueen matkaan, kunhan äitini veisi ne seuraavana aamuna yliopistolle. Ja lyhyesti sanottuna: näin se myös tapahtui.

Eikä tuo nyt vielä niin ihmeellistä ollut. Mutta linturallin toteuduttua olimme paluulaivassa, kun tajusin, etten ole varannut junalippua kotiin. Illan viimeinen juna Jykylään oli lähdössä kymmenisen minuuttia ennen laivan saapumista satamaan, enkä ollut tätä sen kummemmin ihmetellyt etukäteen. Tällä kertaa stressissä oli ennen kaikkea äitini kuullessaan tilanteesta, ja hän ryhtyi jo miettimään yöpymismahdollisuuksia Turussa. Itse sen sijaan päättelin, että jos kerran olen tänne asti selvinnyt, samalla johdatuksella selvittäisiin kyllä kotiinkin. Menin puhumaan infovirkailijan kanssa. Hänellä ei ollut ratkaisua, mutta jonkin matkan päässä istunut ventovieras nainen puuttui keskusteluun. Tarjolla oli autokyyti Tampereelle, mikäli siitä olisi jotakin apua. Myöhempiä junia ei enää mennyt sieltäkään samana iltana, mutta tätä tarkistaessaan virkailija huomasi mainitun viimeisen junan pysähtyvän Tampereella hieman pidempään. Totesimme, että junaan voisi periaatteessa vielä ehtiä Turusta autolla sen seistessä asemalla, ja avulias nainen kavereineen oli heti mukana tässä ajatuksessa. Ja niin sitä sitten ehdittiinkin. Istuin junassa viitisen minuuttia ennen sen liikkeellelähtöä melkoisen kiitollisin mielin.

-Vaimoni innostui viulunsoitosta uudelleen vuosien tauon jälkeen, mutta alakouluaikainen lastenviulu oli harjoitteluun turhan pieni. Anna kertoo tilanteesta itse puolentoista vuoden takaisen somepäivityksen sanoin:

"Unelmilla ei oo viimeistä käyttöpäivää! Pikku-Anna päätti yli 15 vuotta sitten että tahtoo isona soittaa viulua. Kuitenkin laiskuus lannisti harjotteluinnon kun olin 10. Unelma sytty uudestaan nyt viime tammikuussa ja rukoilin että voisin saada viulun ja oppia soittamaan sitä. No, viulut on tosi kalliita joten en olis luultavasti raaskinu semmosta ostaa koska en voinu tietää että kestääkö into. Menin kumminki kyselemään viuluista viulunrakentajalta ja liikkeeseen tuli tuntematon mies joka halus antaa mulle sen oman viulun jota se ei enää tarvinnu aivan ilmaiseks. Sain sit kertoo tälle miehelle että se oli mulle rukousvastaus ja tää kohtaaminen rohkas meitä molempia. Nyt oon soitellu viulua noin puoli vuotta ja haastavuudesta huolimatta rakastan tätä soitinta yhä enemmän!"

Tällaiset "sattumukset" pitävät kummasti yllä uskoa hyvään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Akkuepisodi on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa Jumala auttaa avaamalla pääsyn umpikujalta tuntuvasta tilanteesta. Linturalliin pääsyn ja viulun löytymisen kaltaiset tapaukset puolestaan kertovat Jumalasta rakastavana Isänä, joka voi antaa hyviä asioita yksinkertaisesti siksi, että me pyydämme ja Hän on hyvä. En tarkoita, että kaikki rukouksemme saisivat meidän mielemme mukaisen vastauksen - voihan isäkin kieltää lapseltaan asian, jonka ei näe olevan hänelle sillä hetkellä hyväksi. Kokonaisuudessaan lukemattomat pienet ja suuret rukousvastaukset kuitenkin tukevat Raamatun antamaa kuvaa Jumalasta ja Hänen tavoistaan toimia.

Epäilyttääkö? Aina voi myös kokeilla itse.

"Huuda minua avuksi ahdistuksen päivänä. Minä vapautan sinut, ja sinä olet kunnioittava minua." (Ps. 50:15)
"Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät." (Matt. 7:11)

Häämatkailua

Mitä tapahtuu, kun kaksi suhteellisen vähän matkailua harrastanutta henkilöä lähtee omatoimireissulle etelän lämpöön? Uusia kokemuksia on ainakin luvassa, eikä reissun viihdearvoa yhtään vähennä se, että kyse on häämatkasta. Kuten jokainen vähänkään somea seurannut tietää, Hyvän mielen sotilas on vaihtanut siviilisäätyä ihanien ja kaikin puolin onnistuneiden kesähäiden myötä. Kreikkaan suuntautuneesta kuherruskuukaudesta (tai oikeastaan -viikosta) moni lienee sen sijaan kuullut vähemmän. Vaikka itse reissusta on kulunut jo melkoisesti aikaa, vielä kauemmin on edellisestä blogitekstistä. Eiköhän kirjoitustaitoakin kannata pitää yllä aina välillä.

Näiden maisemien takia kannatti matkustaa.

Ajattelimme keväällä, että häämatka on uuden elämäntilanteen juhlistamiseksi hyvä aloittaa jo pian häiden jälkeen. Jokaista pientä yksityiskohtaa ei selvitetty lentoja varatessa, ja yllättäen ainoa sopiva bussiyhteys iltapäivälennolle oli klo 5:30 häitä seuraavana aamuna starttaava Onnibus. No, pikkuvikoja. Kaikki olisi ollut hyvin, jos Kampista olisi bussimatkan päätteeksi löytynyt yksikin avoin pizzeria, mutta aikaisin sunnuntaiaamuna kaikki ruokapaikat olivat kiinni. Valittaminen ei auttanut, joten lentokentän Burger Kingin antimet saivat kelvata. Kun hampaankoloon jäi pizzan mentävä aukko, sorruimme välilaskupaikalla Istanbulissa kokeilemaan paikallista roiskeläppää. Päivän huonoin valinta. Yksi slaissi oli hinnaltaan vitosen luokkaa, ja täytteet olivat ilmeisesti juusto-purkkiliha-tuplarasva. Muuten Ateenaan sentään päästiin ongelmattomasti.

Varsinainen matkakohteemme oli Aiginan saari, mutta jatkoyhteyksien aikataulun vuoksi vietimme ensimmäisen yön Ateenassa. Kun pääsimme terminaalista ulos, oli jo pimeä. Onneksi hotellimme "Castle by the Sea" järjesti tarvittaessa kyydin lentokentältä. Mahtipontista nimeä paikan ei tarvinnut ollenkaan hävetä, sillä rakennus todella muistutti jonkin verran linnaa ja palvelu oli erinomaisen ystävällistä. Huoneeseemme oli häämatkan kunniaksi jopa jätetty paikallisia herkkuja eli halvaa ja pistaasipähkinöitä. Seuraavana aamuna ehdimme ruhtinaallisen aamupalan jälkeen vielä tutustua Kreikan ilmeisesti pisimpään hiekkarantaan, joka sijaitsi noin kilometrin päässä hotellilta. Pienestä lisämaksusta saimme kyydin takaisin lentokentälle ja hyvät ohjeet Aiginalle matkustamiseen hotellin omistajalta, joka oli kuulemma myös käynyt Suomessa :D Selvisimme lentokentältä lähtevään junaan ja Pireuksen satamasta lähtevään laivaan sopivasti aikataulussa.

Pihamaan kaunein tunnetaan myös Kreikassa.

Aiginalla majapaikkamme oli hotelli Miranta, joka sijaitsi onneksi kävelymatkan päässä satamasta. Lämpötila oli jossakin kolmen- ja neljänkymmenen asteen välimaastossa, joten suuntasimme majoittautumisen jälkeen välittömästi ostamaan jäätelöä ja uimaan. Hotellin pihassa olisi ollut uima-allas, mutta noin sadan metrin päässä hotellista sijaitseva meri houkutteli enemmän. Ensimmäiset päivät kuluivat uidessa, syödessä, levätessä ja tutustuessa Aiginan samannimiseen pääkaupunkiin. Hotellilta saimme hyvän suosituksen Dromaki-ravintolasta, joka sijaitsi aivan vakiouimarantamme vieressä, eikä päätöstä tarvinnut katua. Mainio hinta-laatusuhde ja ystävällinen palvelu tekivät tästä paikasta jokailtaisen takuuratkaisun. Päivällinen syötiin paikalliseen tapaan vasta iltayhdeksän aikoihin, mikä tuntui alkuun kummalliselta. Vielä erikoisempi kreikkalaisen tapakulttuurin ilmentymä oli kuitenkin se, että vessapaperia ei saanut laittaa pyttyyn vaan roskikseen. Yök. Tätä eivät turistimateriaalit kertoneet. Suurta kulttuurisokkia Kreikassa ei silti lopulta tullut, ja hotelliin olimme vaatimatonta aamupalaa lukuun ottamatta tyytyväisiä. Erityisesti kiitimme Luojaamme ilmalämpöpumpusta, jota ilman huoneessa olisi ollut tukalaa. Toki kestämistä oli jo punoittavissa hartioissa ja selässä, jotka onnistuin suomalaisen turistin taidolla polttamaan matkan kolmantena päivänä.

Tätä voi jo sanoa romanttiseksi illalliseksi.

Parin päivän jälkeen kaipasimme jo hieman uusia maisemia, joten hyppäsimme pienelle naapurisaarelle suuntaavaan lauttaan. Agistri oli Aiginaa pienempi, vihreämpi ja vuoristoisempi, ja sen nähtävyydet rajoittuivat muutamiin mainittaviin uimarantoihin. Yksi nähtävyyksien joukossa mainituista uimarannoista löytyi pienen etsiskelyn jälkeen, mutta se sijaitsi ainakin parinkymmenen metrin korkuisen kallioseinämän alapuolella. Ainoan alas johtavan polun käyttäjän olisi luultavasti pitänyt olla puoliksi vuorivuohi, joten jätimme uinnin väliin ja jatkoimme kapeita polkuja pitkin seuraavalle rannalle. Seikkailun tuntu toi mukanaan myös ongelmia, sillä Annan puhelin unohtui jyrkkää rinnettä laskeutuessa allekirjoittaneen uimasortsien taskuun... Loput voittekin arvata, jo muutaman minuutin pulahdus riitti tekemään luurista käyttökelvottoman. Nälkä, jano, kuumuus ja turhautuminen laskivat fiilistä hieman, mutta parin kilometrin kävelymatkan takaa löytyi sentään kohtalainen ravintola. Seuraava huolenaihe oli paluumatka - takaisin Aiginalle meni ilmeisesti koko loppuillan aikana vain yksi ainoa lautta, ja siitäkin saimme ristiriitaista informaatiota. Onneksi vastoinkäymisiä oli tullut jo tarpeeksi yhdelle päivälle, ja niin Mr. ja Mrs. Barika (kuten lipunmyyjä nimemme kirjoitti) pääsivät onnellisesti perille.

Vasemman alakulman kanto oli ylhäällä ja biitsi alhaalla. Polkua voi yrittää etsiä kuvasta.

Vaikka Agistrin reissu ei ollut kaikin puolin onnistunut, vaihtelunhalua oli vielä jäljellä. Niinpä päätimme vuokrata seuraavana päivänä auton ja lähteä kiertämään Aiginan saarta. Hotellilta kysymällä saimme vuokraamosuosituksen, ja meitä varoitettiin kaiken varalta huijauksista. Kun kysyimme, onko paikka luotettava, saimme vastauksen "se on luotettavin mitä täällä on" :D Luottamusta ei vahvistanut vuokraamon tapa ottaa vuokraajan ajokortti pantiksi päivän ajaksi, mutta onneksi kaikki sujui ilman ongelmia ja saimme valkoisen Fiat Pandan käyttöömme. Onnistuin välttämään auton kolhimisen, vaikka välimerellinen autoilukulttuuri ja serpentiinitiet hiukan hirvittivätkin ajatuksena. Kävimme parilla uimarannalla, saaren toisella puolella sijaitsevassa ravintolassa ja nähtävyydeksi tituleeratulla temppelinrauniolla. Mielenkiintoisin kohde oli kuitenkin hylätty loistohotelli, jonka löysimme aivan vahingossa ja jota kävimme lopulta hieman tutkimassa ulkoapäin - tyhjillään oleva ja kevyesti rapistunut paikka oli yllättävän kiehtova. Autoilusta jäi hyvä kokemus, vaikka auton palauttamisen jälkeen tajusin unohtaneeni uimasortsit viimeisen uimapysähdyksen jälkeen auton katolle. Miten meni noin niinku omasta mielestä? Niitä sortseja ei enää nähty, mutta menetys ei ollut suuri.

Tänne olisi varmaan päässyt majoittumaan aika halvalla.

Lintuja näkyi koko reissulla vaivaiset 31 lajia, joista kuutta en ollut nähnyt koskaan ennen.
Lintujen vähäisyydessä oli se hyvä puoli, että ei ollut suuria ongelmia keskittyä olennaisimpaan :D

Autoepisodin jälkeisenä päivänä lähdimme takaisin Ateenaan. Hotellista oli lähdettävä keskipäivään mennessä, mutta lento Suomeen lähti vasta kuuden aikaan seuraavana aamuyönä. Pireuksen satamasta emme löytäneet järkeviä ajanviettopaikkoja, joten lopulta saimme idean vierailla Ateenan tunnetuissa nähtävyyksissä aikamme kuluksi. Juna-asemalla kävimme virkailijoiden kanssa arviolta puolituntisen keskustelun, jossa levittelimme paperista Ateenan karttaa kunnon turistien lailla ja yritimme selittää suunnitelmaamme. Kun viimeisetkin ymmärryksen esteet olivat poistuneet, ostimme sopivat liput ja lähdimme juna-metro-yhdistelmällä kohti Akropolista. Matkatavarat rajoittivat tästä nähtävyydestä nauttimista hieman, mutta Areiopagin kukkulalta avautunut maisema oli kiipeämisen arvoinen. Seuraava kohteemme oli Ateenan "National garden" eli kasvitieteellinen puutarha, joka oli odotettua monipuolisempi ja kiinnostavampi paikka molemmille. Kaiken varalta lähdimme kohti lentokenttää varsin aikaisin ja varauduimme viettämään siellä yönkin. Ainoa lentokentältä järkevän matkan päässä oleva virallinen yöpymispaikka oli viiden tähden ökyhotelli, jossa yö olisi maksanut yli kolmesataa. Puolikkaaksi yöksi se ei siis tullut kuuloonkaan.

Pitkä juttu lyhyesti: vietimme yön lentokentällä ja pääsimme turvallisesti takaisin Jyväskylään, meikäläinen alle kahden tunnin unilla. Avioliitto on hieno asia, ja matkustaminenkin aina välillä. Saa nähdä, milloin seuraavan kerran tulee reissattua etelän lämpöön. Israelia odotellessa.

Eliöralli episodi VIII: Uusi lämpö

Keväteliörallin 2018 osallistuminen meinasi jäädä allekirjoittaneelta väliin, kun vaihtoehtoina olivat sekä Ahvenanmaan linturalli että ilmainen tapahtumaviikonloppu Ryttylässä. Onneksi rallipäivä siirtyi myöhäisen kevään vuoksi lumen ja jään keskeltä helatorstaille, ja vanha kunnon Flagella-tiimi kerättiin jälleen kasaan. Terhin ja Aarnin lisäksi mukaan pyydettiin viime syksyn malliin Nico. Kuka niitä fuksipisteitä enää tarvitsee?

Erityisen mielenkiintoista tässä kerrassa oli se, että ajankohta oli yli viikkoa myöhäisempi kuin yhdessäkään omana opiskeluaikanani järjestetyssä kevätrallissa. Käytännössä siis sammakkoeläimet, matelijat ja päiväperhoset voisivat olla mainiosti liikenteessä, ja lintujakin saattaisi olla toistakymmentä lajia enemmän kuin tavallisesti. Sääennuste vasta muikealta vaikuttikin: pelkkää aurinkoa ja lämpötila, joka oli luultavasti korkeampi kuin kertaakaan Jyväskylässä koko viime kesänä :D Ennuste ei onneksi pettänyt, vaan ralli aloitettiin mainiossa kelissä. Pieni takaisku sattui Nicon pyörälle, joka sanoi sopimuksen irti, ja tietenkään korjaamot eivät olleet auki pyhäpäivänä. Vaikka joukkue toki saatiin kasaan kolmellakin hengellä, rallin peruuntuminen tällaisesta syystä harmittaisi ketä tahansa. Henkilökuntaa ei taaskaan näkynyt aloituksessa, mutta nuorempien opiskelijoiden määrä oli ilahduttava.

Niin oli myös sammakkoeläinten määrä rallissa.

Kuten lintuharrastajat tietävät, ihmisnäkökulmasta loistava sää voi olla lintujen havaitsemiseen liian hyvä. 9:00 on lintuja ajatellen jo melkoisen myöhäinen ajankohta aloittaa, ja siksi ampaisimme heti rallin alkaessa Hämeenlahdelle ottaaksemme kaiken ilon irti aamun viimeisistä tunneista. Kasveja ja lintuja kuitattiin jo matkan varrelta kohtalaisesti. Lintujen lauluaktiivisuus oli kuitenkin selkeästi kärsinyt lämmön lisääntyessä, ja muutto seisoi kuin ohittavaa junaa odotteleva Pendolino. Hämiksellä aamunsa viettäneet tutut lintuharrastajat kertoivat sinirinnasta, joka oli laulanut vielä hetken ennen tuloamme aivan tornin vieressä. Saa arvata, kuuluiko siitä lajista koko tunnin aikana pihaustakaan. Lohdutukseksi saimme sentään peruslajien lisäksi uivelon, kaulushaikaran sekä juuri ja juuri kiikarin kantamalla muuttaneen merimetson. Muita valopilkkuja olivat orava, sammakko ja viitasammakko. Kolme helpohkoa lintulajia menetettiin, kun toiset eivät ehtineet tarpeeksi nopeasti mukaan pikaisiin tilanteisiin. No, nehän voi aina nähdä jossakin muualla. Tai niin sitä ainakin luulisi.

Terhin uusista kiikareista oli selkeää apua.

Hämeenlahdelta matka jatkui Samulinniemen kautta Rauhalahteen, jossa olin juuri edellisenä päivänä nähnyt kivi- ja pensastaskuja. Kuinka ollakaan, taskuja ei näkynyt missään eikä muuttavaa keltavästäräkkiä lukuun ottamatta juuri muitakaan lintuja. Kalastusyritys tuotti sentään särjen, ja takaisin lähtiessämme näimme vielä rusakon. Vemmelsääri näytti vauhdista nähtynä sen verran pieneltä, että pysähdyimme sulkemaan pois metsäjäniksen mahdollisuuden. Pysähtyminen kannatti tällä kertaa, sillä onnistuin huomaamaan taustalla kivitaskun ja lisäksi saimme avattua päiväperhostilin herukkaperhosella.

Päiväperhosia kertyi peräti viisi lajia, tässä kangasperhonen.

Seuraava etappi oli Pitkäruoho, jonka laatu lintupaikkana vaihtelee päivästä riippuen melkoisesti. Tällä kertaa tornilla ei näkynyt muuta mielenkiintoista kuin viitasammakon parittelu, toinen rallijoukkue ja tuttu lintuharrastaja, joka kertoi sinirinnan olleen täälläkin äänessä aamummalla. Ironiaa tai ei, mutta kohtaamamme toinen joukkue näki lajin mentyään Hämeenlahdelle meitä myöhemmin. Meikäläisellä oli tiimimme ainoat kumisaappaat, joten lähdin tornilla pyörähdettyämme rantaniitylle komppaamaan aiemmin menetettyä taivaanvuohta näkyville. Yksi kurppa lähtikin pian lentoon luhdalta, mutta hämmästykseksemme se oli "pässin" huomattavasti harvinaisempi pikkuserkku jänkäkurppa. Eipä ole tätäkään lajia tullut rallissa ennen nähtyä. Taivaanvuohi jäi näkemättä ja ohilentänyt isokoskelo menetettiin, mutta lintuosastolle saatiin vielä käpytikka ja töyhtöhyyppä sekä nisäkäspuolelle äänekäs päästäinen.

Jänkäkurppa oli ehkäpä koko rallin mukavin lintulaji, vaikkei sitä kuvan keskelle saanutkaan.

Erikoislistan kohdista yksi oli tällä kertaa alle kolmen metrin korkeudella sijaitseva harakanpesä, ja tällaisen muistin nähneeni Kuokkalassa (yllättäen lähellä listan laatineen opettajamme kotiovea). Nämä viisi pistettä hoidettuamme poikkesimme Pohjanlammella, joka ei kuitenkaan tarjonnut mitään uutta. Ympyrä sulkeutui Ylistölle, jossa jalkauduimme hetkeksi etsimään turhaan paria alueella tunnetusti kasvavaa kasvilajia. Pitkä ja tuskallinen nousu Ylämyllyjärvelle saattoi alkaa. Huh. Keskipäivä oli jo ohitettu, ja paahtavan auringon vuoksi kaikki kevennettävissä oleva vaatetus sai lähteä. Uimasortsit ja kumisaappaat eivät ehkä ole tyylitajuisin yhdistelmä, mutta valinta teki oloni huomattavan mukavaksi ja saatoin laittaa erikoisen habitukseni biologiuden piikkiin. Tällä kertaa kiersimme Vuorilammelle suosiolla pidempää ja loivempaa reittiä, jonka varrella sijaitsi pomminvarma kyypaikka. Tai ainakin sen piti olla pomminvarma :D Löysimme kuitenkin peräti kolme päiväperhoslajia ja sisiliskon, jonka vain Aarni ehti nähdä.

Evästauko kuuluu yleensä rallin kohokohtiin, ja tällä kertaa jopa tavallista enemmän.

Sisilisko tuli onneksi paikattua Vuorilammella, jossa näimme myös paikallisen ykköstavoitteemme rupikonnan paritteluineen sekä muutaman lintuosastolle tervetulleen havumetsälajin. Kasvilistakin tuli tuoreen kankaan ja suon lajien ansiosta muutamaa puutetta vaille täyteen. Evästauko oli niin miellyttävä, että edes kalastuksen epäonnistuminen ei ärsyttänyt, ja lähtiessämme törmäsimme vielä yllätykseksemme kaikkien aikojen korvasienipaikkaan. Laji ei ollut tällä kertaa rallin kannalta pistekelpoinen, mutta kauhoimme kurttuiset herkkupalat nopeasti hedelmäkassin täytteeksi ja jatkoimme matkaa rennolla laskeutumisella Kortepohjaan. Nico liittyi joukkueeseen Rautpohjanlahden lintutornilla, mutta pysyi kulkupelin puutteen vuoksi matkassa vain Eerolanlahden lintulavalle asti. Lava notkui toisten rallijoukkueiden painosta, mutta pysähdys tuotti silti hyötyinä naurulokkien parittelun ja vihjeen lähimetsässä rummuttavasta pikkutikasta. Viitaniemi oli täynnä vapaapäivän auringonpalvojia ja jopa uimareita, emmekä nähneet rannoilla tai nurmikentillä muuta kuin päivän kolmannen rusakon.

Niin hyvää myrkkyä, niin hyvää kilohintaa.

Tässä vaiheessa aikaa oli jäljellä alle kaksi tuntia. Hiostava keli oli tarjonnut odotettua vähemmän lintuja, ja listalta puuttui varpusen, keltasirkun ja sepelkyyhkyn kaltaisia "helppoja" lajeja. Myös päiväperhososastolta puuttui kolme runsasta lajia, neitoperhonen, nokkosperhonen ja lanttuperhonen, ja ainoa kalamme oli edelleen särki. Erikoislistalla ainoa realistinen tavoite oli yli 20 liito-oravan papanan löytäminen saman puun juurelta, joten päätimme jatkaa Tourujoen luontopolulle etsimään papanoita ja kasvilistalta puuttuvaa ruusukesammalta. Matkan varrella oleva varpuspaikka petti eikä sammaltakaan pitkällisestä etsiskelystä huolimatta löytynyt, mutta papanat sentään irtosivat helposti. Loppuajan päätimme käyttää satamassa kalastaen, ja matkan varrelta Lutakosta saimme varpusenkin. Kalaosastolta olisimme kelpuuttaneet (särkeä lukuun ottamatta) minkä tahansa lajin mudusta mamelukkikalaan, mutta laituripilkki ei tuottanut nykäisyäkään. Vapaapäivän ja hienon sään houkutteleman ihmismassan keskellä pilkkiminen tuntui pahemmalta ajanhukalta kuin Internet Explorerin käynnistymisen odottaminen, joten teimme epätoivoisen päätöksen palata Kuokkalaan yrittämään edes yhtä lintu- tai perhoslajia. Näköjään paniikkiratkaisussamme oli jotakin järkeä, sillä kaivattu lanttuperhonen lepatteli ohi heti sataman liikennevaloissa odottaessamme. Kuokkalastakin saimme viimeiseksi lintulajiksemme kevään ensimmäisen pensaskertun kolme minuuttia ennen kisa-ajan päättymistä.

Toivottavasti kesällä tulee edes yksi näin lämmin päivä :D

Purkutilaisuudessa selvisi, että neljästä menetetystä pinnasta huolimatta 56 lintulajiamme toteuttivat henkilökohtaisen tavoitteeni olla eniten lintuja havainneessa joukkueessa. Suurempi yllätys oli kuitenkin voittomme ylivoimaisuus - pisteitä kertyi 308, ja viidestä muusta joukkueesta toiseksi tulleellakin oli lähes sata pojoa vähemmän. Kyllä kannatti taas hikoilla historian lämpimimmässä Eliörallissa ja puuduttaa pakaroitaan 35 kilometrin pyöräilyllä, hauskaa se vain jälleen oli! Voitto ei tietenkään ole tärkeintä, mutta ei se haittaakaan :D Kiitokset osallistuneille, seuraavalla kerralla nähdään :)

Ihanimmat riparisketsit, osa 2

Eihän ne toimivat mutta suht vähän käytetyt sketsit vielä yhteen postaukseen lopu. Tässä siis jatkoa edelliseen tekstiin, tulevaa leirikesää odottaessa!

Ruumiinavaus
Henkilöt: lääkäri, vanhus, avustaja

Vanhus tulee lääkärille ja valittaa vatsakipua. Lääkäri ehdottaa ratkaisuksi ruumiinavausta, ja potilas asettuu makaamaan liinalla peitetylle pöydälle. Vanhuksen vatsasta alkaakin ruumiinavauksessa löytyä mitä kummallisimpia tavaroita, jotka pöydän alla oleva avustaja voi ojentaa lääkärille. Esineet voi valita hullulla luovuudella: lusikka, tekohampaat tai sanomalehti ovat vielä tavanomaisia, mutta tämän voi vetää täysin överiksi - pääasia, että potilas kommentoi jokaista tavaraa tyyliin "ai sinnekö se olikin kadonnut" tai "ilmankos on ollut sellainen pieni pistävä tunne". Pienellä vaivalla sketsiin saa sisällytettyä paljon puujalkavitsejä, ja pidemmillä leireillä mahasta voi tulla muihin sketseihin tai leirin inside-juttuihin liittyviä asioita. Esimerkiksi eräällä leirillä tämä sketsi vaihtui saumattomasti Igor-sketsiksi, kun Igor tuli esille mahasta ja totesi, että eipä sekään piilopaikka auttanut.

Ken
Henkilöt: Ken, kertoja, kauneuskilpailun tuomari ja osallistujat, aasi, taustakuoro, paha susi, avustaja

Tämän sketsin keksimme itse yhdellä leirillä ja taso on sen mukainen. Jos kuivismaraton uppoaa leiriläisiin tai edes vetäjiin, tätä kannattaa silti kokeilla.

KERTOJA: Tiedättekö, kuka on Ken? Kyllä, se Barbien poikaystävä. Kerran Ken joutui suurennuskoneeseen (tähän voi höpöttää jotain muuta, jos suurennuskonesketsiä ei ole vedetty). Tämä on kertomus siitä, mitä Kenin elämässä tapahtui sen jälkeen. (Ken kävelee näyttämölle.)
KERTOJA: Ken päätti osallistua kauneuskilpailuun.
TUOMARI: Tässä ovat finalistimme: Igor, Sauli Niinistö ja Ken (kaksi muuta voivat olla ketä tahansa).
KERTOJA: Kerro, kerro, tuomari...
TUOMARI (avaa kirjekuoren ja julistaa): Ken on maassa kaunehin! (Ken tuulettaa, kohtaus vaihtuu)
KERTOJA: Eräänä päivänä Ken oli kävelyllä aasin kanssa (taustakuoro laulaa "Tiellä Ken vaeltaa, Ken aasilla ratsastaa"). Silloin Ken huomasi, että tie näytti ikävältä, ja hän sai idean. (Ken vetäisee kukan jostakin, ja taustakuoro laulaa "Ken on luonut kukkasen, kukkasen, kukkasen").
KERTOJA: Eikä siinä vielä kaikki. Ken on myös guru. Ken-guru! (Ken alkaa pomppia.)
KERTOJA: Mutta edes Ken ei ole aivan täydellinen. Hänelläkin on omat pelkonsa.
PAHA SUSI (saapuu näyttämölle): Ärrin murrin. (Ken alkaa juosta pakoon ja taustakuoro laulaa "Pahaa sutta Ken pelkäisi, pelkäisi, pelkäisi".)
KERTOJA: Huh, tulipa jano. (Avustajalla on kädessään lasi, jossa on epämääräistä litkua.)
AVUSTAJA: Hyi, kuka tollasta oikein juo? (Taustakuoro laulaa "Ken siitä juo, niin sanotaan, ei janoa hän milloinkaan". Ken juo litkun.)
KERTOJA: Mutta onko tämä kaikki totta? Ken ties!

Kuvan isonen saattaa liittyä tapaukseen.

Tuhkimo
Henkilöt: kertoja, Tuhkimo, ilkeät sisarpuolet, Prinssi Hurmaava, hyvä haltiatar

Tämä nerokas sketsi perustuu huonoon näyttelemiseen ja toistoon huumorin keinoina. Hahmojen lisäksi tarvitaan kaksi henkilöä pitelemään lakanaa, jonka takaa jokainen hahmo nousee vuorollaan sanomaan vuorosanansa. Heti repliikin sanottuaan hahmo painuu takaisin. Sketsi toimii parhaiten silloin, kun näyttelijät ovat mahdollisimman vakavia ja ilmeettömiä ja sanovat repliikkinsä täysin välinpitämättömästi. Poikkeuksena on hyvä haltiatar, joka voi puhua kimeällä äänellä (varsinkin, jos näyttelijä on mies). Kohtaus vaihtuu BLING-äänellä kuten vanhoissa lasten äänikirjoissa.

KERTOJA: Olen kertoja.
TUHKIMO: Olen Tuhkimo.
SISARPUOLET (aina yhteen ääneen): Olemme Tuhkimon ilkeät sisarpuolet.
HALTIATAR: Olen hyvä haltiatar.
KERTOJA: Olipa kerran, kaukana, kaukana täältä, jossain idässä tai lännessä Prinssi Hurmaava.
PRINSSI: Olen Prinssi Hurmaava.
KERTOJA: Siellä asui myös kaksi ilkeää sisarpuolta.
SISARPUOLET: Olemme Tuhkimon ilkeät sisarpuolet.
TUHKIMO: Olen Tuhkimo.

Bling

SISARPUOLET: Olemme onnellisia. Olemme menossa tanssiaisiin.
TUHKIMO: Olen surullinen. En pääse tanssiaisiin.
SISARPUOLET: Tuhkimo, tuo meidän tanssipukumme.
TUHKIMO: OK
SISARPUOLET: Tuhkimo, tuo meidän tanssikenkämme.
TUHKIMO: OK
SISARPUOLET: Olemme niin onnellisia. Tanssimme hurmaavan prinssin kanssa.
TUHKIMO: OK
SISARPUOLET: Nopeampaa. Olemme menossa tanssiaisiin.
TUHKIMO: OK
SISARPUOLET: Tuhkimo, jää tänne ja siivoa talo.
TUHKIMO: OK

Bling

KERTOJA: Vähän myöhemmin.
TUHKIMO: Olen niin surullinen. (sanaa niin voi aina korostaa hieman)
HALTIATAR: Ei hätää. Olen hyvä haltiatar.
TUHKIMO: Kylläpäs minä säikähdin.
HALTIATAR: Miksi olet niin surullinen?
TUHKIMO: En voi mennä tanssiaisiin.
HALTIATAR: Voitpas.
TUHKIMO: Enpäs.
HALTIATAR: Voitpas.
TUHKIMO: OK
HALTIATAR: Annan sinulle kauniin mekon. Ding!
TUHKIMO: Oo. Onpa kaunis mekko.
HALTIATAR: Annan sinulle sukat. Ding!
TUHKIMO: OK
HALTIATAR: Annan sinulle lasisen tohvelin. Ding!
TUHKIMO: Kiitos tosi paljon. Olen niin onnellinen.
HALTIATAR: Voit mennä tanssiaisiin, mutta sinun on palattava ennen keskiyötä.
TUHKIMO: OK

Bling

KERTOJA: Vähän myöhemmin tanssiaisissa.
PRINSSI: Olen Prinssi Hurmaava. Olen niin komea.
TUHKIMO: Olet niin komea.
SISARPUOLET: Hän on niin komea.
PRINSSI: Tiedän. Aion tanssia kanssasi.
TUHKIMO: OK
SISARPUOLET: Kuolemme kateuteen.
KERTOJA: Kuolkaa sitten.
SISARPUOLET: OK
TUHKIMO: Olen niin onnellinen.
PRINSSI: Olen niin komea.
SISARPUOLET: Hän on niin komea.
HALTIATAR: Olen hyvä haltiatar. (kaikki nousevat ja katsovat haltiatarta)
HALTIATAR: Anteeksi.
KERTOJA: Pian oli keskiyö ja kello soi. (jokainen nousee vuorotellen sanomaan "Dong" järjestyksessä, kunnes tulee 12 kertaa)
TUHKIMO: Oh, on keskiyö. Minun täytyy mennä.
PRINSSI: OK
KERTOJA: Hän juoksee kiireesti pois.
TUHKIMO: Ooh. Olen kadottanut lasisen tohvelin, mutta minun täytyy mennä ennen kuin loitsu raukeaa.
PRINSSI: Oh, katso. Hän unohti lasisen tohvelinsa. Minun täytyy löytää hänet. Haluan mennä hänen kanssaan naimisiin. Olen niin komea.

Bling

KERTOJA: Seuraavana päivänä.
TUHKIMO: Olen niin surullinen
SISARPUOLET: Olemme niin kateellisia.
HALTIATAR: Olen hyvä haltiatar. (kaikki nousevat ja katsovat haltiatarta)
KERTOJA: Pian hurmaava prinssi tuli taloon yhtä komeana kuin aina.
PRINSSI: Olen niin komea.
TUHKIMO: Olet niin komea.
SISARPUOLET: Hän on niin komea.
PRINSSI: Olette niin ilkeitä.
SISARPUOLET: Olemme niin ilkeitä.
PRINSSI: Tuon teille vohvelin... ööh, siis tohvelin. Haluatteko kokeilla sitä?
SISARPUOLET: Se sopii kuin valettu.
PRINSSI: Ei, ei se sovi.
SISARPUOLET: Kyllä, se sopii.
PRINSSI: Ei, ei se sovi.
SISARPUOLET: Kyllä, se sopii varmasti.
PRINSSI: Ei, ei se sovi.
SISARPUOLET: OK
PRINSSI: Haluaisitko sinä kokeilla sitä?
TUHKIMO: OK
PRINSSI: Se sopii kuin valettu.
TUHKIMO: Olen niin onnellinen.
PRINSSI: Olen niin komea. Haluan mennä kanssasi naimisiin.
SISARPUOLET: Kuolemme kateuteen.
KERTOJA: Kuolkaa sitten.
SISARPUOLET: OK
TUHKIMO: Olen niin onnellinen.
PRINSSI: Olen niin komea.
HALTIATAR: Olen hyvä haltiatar. (kaikki nousevat, katsovat haltiatarta ja huutavat: Tiedetään!)
KERTOJA: Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ja saivat paljon lapsia.
TUHKIMO: OK

Bling

Ei mulla taas muuta :D