Hyvän mielen sotilas: Kuvataidepedagogiikka

Monilla eri oppiaineiden pedagogiikan kursseilla on asetettu vastakkain vanha, perinteinen tapa sekä uusi monipuolisempi ja -ulotteisempi tapa opettaa oppiainetta, eikä kuvataiteen pedagogiikka ollut poikkeus tästä. Keskustelu ”kuvaamataidon” ja kuvataiteen eroista tiivistää jo itsessään jotakin olennaista vanhan ja uuden ajattelutavan eroista – koulujärjestelmä on aiemmin toiminut kokonaisuudessaan enemmän behavioristiselta pohjalta ulkoa opettelemisen ja opettajan mallisuoritusten toistamisen kautta, ja juuri tällainen mekaaninen tekeminen on Räsäsen (2010) mukaan leimannut pitkään myös taito- ja taideaineita. Olen itse käynyt peruskouluni aikana, jolloin kuvataide on jo ollut viralliselta nimeltään kuvataidetta, mutta monet vanhan mallin käytännöt ovat edelleen olleet voimissaan jopa kuvaamataidon käsitettä myöten. Tästä syystä en ole aiemmin myöskään aktiivisesti pohtinut sitä, että koulussa opetettava kuvataide voisi olla tai sen tulisi olla jotenkin erilaista kuin itse saamani malli siitä. Lisäksi olen pitänyt kuvataiteen oppiaineesta alusta lähtien, enkä siksikään olisi nähnyt tarvetta sen muuttamiseksi.

Tämänkin kurssin työskentely oli pääpiirteittäin mukavuusalueellani. Kyllä tässä maisemassa silmä lepää, vaikka itse sanonkin.

Kun kurssi on kuitenkin nyt herätellyt miettimään asiaa, voin hyvin yhtyä Räsäsen (2010) ajatuksiin uudistetusta taito- ja taideaineiden opetuksesta. Perustelut kognitiivisen lähestymistavan puolesta ovat mielestäni vakuuttavia ja sopivat hyvin yhteen nykyisen perusopetuksen opetussuunnitelman oppimiskäsityksen kanssa (Opetushallitus 2014a). Uskon, että taito- ja taideaineiden avulla olisi mahdollista hyödyttää jokaista oppilasta henkilökohtaisesti esimerkiksi symbolisen ja metaforisen ajattelun myötä, sillä nähdäkseni ne tukisivat yleisiä ajattelun ja oppimaan oppimisen taitoja. Lisäksi Räsäsen (2010) esittämä malli voisi olla hyödyksi koulu- ja luokkayhteisölle ja sitä kautta jopa koko yhteiskunnalle taiteen yhteisöllisen luonteen kautta. Pidän ajatuksesta, että opettaja pikemminkin luo jotakin uutta ja ennakoimatonta yhdessä koko ryhmän kanssa kuin määrää ylhäältä päin, mitä jokaisen tulee yksinään tehdä. Oman kurssiryhmämme kanssa toteutettu työskentely sisälsi ilahduttavan paljon yhteisöllisiä elementtejä ja jopa työskentelyprosesseja, joita ei ollut edes mahdollista toteuttaa yksinään. On sellaisia taatusti ollut oman alakouluni kuvataiteessakin, mutta harva niistä on lopulta jäänyt mieleen.

Parin ikuistaminen paperiin katsomatta oli ainakin kurssiryhmässämme hyvän mielen tehtävä.

Lopputuloksista voi syntyä yhdessä suurempi kokonaisuus.

Toisaalta voin nähdä monia syitä sille, miksi uudenlaiset ihanteet eivät läheskään aina toteudu. Vanhan mallin mukaan kasvatetut opettajat ovat samaa mallia toistaessaan ja hienotunteisuuden unohtaessaan jättäneet lukemattomia oppilaita siihen luuloon, että he ovat ”huonoja piirtämään” tai muuten epätaiteellisia. Jos tällä tavoin traumatisoituneesta ihmisestä tulee myöhemmin opettaja, joka joutuu ehkä tahtomattaan opettamaan myös kuvataidetta, hän saattaa jo huomaamattaankin siirtää omia huonoja ennakkoasenteitaan oppilaille. Lisäksi luokanopettaja on haastavalla paikalla kaikkien alojen asiantuntijana – vaikka hänellä ei olisi mitään kuvataidetta vastaan, se saattaa käytännössä jäädä opettajaa enemmän kiinnostavien oppiaineiden varjoon merkityksettömäksi puuhasteluksi, jollaista Räsänen (2010) kutsuu Arthur Elflandin mukaan ”koulutaiteeksi”. Ymmärrän, että kaikki oppiaineet ovat omalla tavallaan tärkeitä, mutta on ikävää realismia, että jokainen opettaja priorisoi käytännössä toiset aineet toisten edelle. Jos opettaja ei ole erityisen kiinnostunut, harrastunut tai kouluttautunut enemmän juuri kuvataiteen alueella, hän saattaa vahingossa estää myös oppilaita kiinnostumasta ja innostumasta siitä.

Hyvien mallien ja tiedonalakohtaisen pedagogisen osaamisen puutteiden lisäksi olen kurssin aikana pohtinut kuvataiteen arvioinnin ongelmallisuutta, josta on käyty demojen aikana hyviä keskusteluja. Kuinka voin opettajana välttää tilanteen, jossa arvioin subjektiivisesti oman kauneuskäsitykseni mukaiset ”hienot” työt parhaiksi? Vaikka jokaisella opettajan tekemällä valinnalla tulisi olla selkeät perusteet opetussuunnitelmasta ja ennalta mietityt yhtymäkohdat siellä asetettuihin oppiainekohtaisiin ja laaja-alaisiin tavoitteisiin, tämän homman hoitaminen kunnolla (vieläpä jokaisessa oppiaineessa) tuo opettajalle valtavasti lisää työtunteja etenkin ensimmäisinä työvuosina ja on haaste työssä jaksamiselle. Toki tavoitteet.fi -sivuston kaltaisista työkaluista on paljon apua ympäripyöreiden ja liian tulkinnanvaraisten tavoitteiden välttämisessä sekä tavoitteiden sanoittamisessa oppilaille. Se ei kuitenkaan välttämättä riitä, ja yleistajuisen arviointikriteeristön laatiminen itse jostakin yksittäisestä tehtävästä osoittautui käytännössä uskomattoman hankalaksi jopa vertaisryhmän kanssa. Tämä yksittäinen tehtävä on ollut yksi niistä hetkistä luokanopettajakoulutuksessa, jolloin olen vakavasti epäillyt omaa kykyäni toimia tulevaisuudessa luokanopettajana. Toisaalta en tahtoisi tehdä työtäni huonosti, mutta en myöskään vaarantaa omaa hyvinvointiani. Vaikka keskitienkin täytyy olla olemassa, sitä voi olla hankala löytää vielä ensimmäisinä työvuosina. Ehkä ratkaisuna tähän ongelmaan voisi olla parempi opettajien välinen verkostoituminen ja ideoiden jakaminen – kun joku on vuosien työkokemuksen myötä löytänyt toimivia käytäntöjä, ei jokaisen tarvitsisi keksiä pyörää uudestaan.

Mieltäni askarruttavista kysymyksistä huolimatta olisin kokonaisuudessaan enemmän innoissani kuin kauhuissani kuvataiteen opettamisesta. Kuvataideopetuksen lähtökohdissa (Opetushallitus 2014b) nostetaan monilukutaito tärkeäksi osaksi kuvataiteen oppiainetta, ja sen harjoittelusta ja kehittämisestä olen ollut kiinnostunut muissakin oppiaineissa. Tässä nähdään jälleen ero vanhan ja uuden mallin välillä – en muista, että olisimme koskaan oman peruskouluni aikana harjoitelleet kuvataiteen tunneilla kuvien tulkintaa. Muistikuvieni mukaan pääpaino oli tekemisessä, mikä ei sekään periaatteessa ole huono asia, mutta luovan ajattelun taidot jäävät helposti sellaisessa työskentelyssä vähemmälle (Räsänen 2010). Siksi pidin tällä kurssilla työskentelyistä, joissa kävimme koko kurssiporukalla taidenäyttelyissä ja teimme siellä pelkän katselun lisäksi näyttelyihin liittyviä ajatustyötä ja tulkintaa vaativia tehtäviä. Toinen itselleni uusi asia kurssilla ja kuvataideopetuksen lähtökohdissa (Opetushallitus 2014b) oli se, että nykyisessä kuvataiteessa prosessi ja lopputulos nähdään samanarvoisina. Varmaankin opettajat ovat jo omina aikoinani seuranneet myös työskentelyn vaiheita, mutta tietyllä tavalla lopputulos tuntui tärkeämmältä. Monivaiheisissa töissä, kuten savitöissä ja painannassa, työn prosessiluonne tulee paremmin esille, ja niitä oli myös hyvä harjoitella. Jos saisin siirrettyä edes jotakin omista pitkäjänteisen työskentelyn ja keskittymisen kyvyistäni nykyiselle älypuhelinten ja Tiktokin sukupolvelle, voisin katsoa kasvattajan työni olevan merkityksellistä.