Flanööri

Biologina ja luonnonystävänä olen suhtautunut urbaaniin ympäristöön tietynlaisella varauksella - kaupunki on aina vallannut alkuperäisen tilan luonnonympäristöltä luonnollisten eliölajien kustannuksella, ja erilaiset ihmiskunnan ongelmat ovat kaupungeissa usein näkyvimpiä. En ole koskaan kokenut viihtyväni kaupungissa samalla tavalla kuin siellä, missä ihmisen vaikutus näkyy vähemmän. Olin kuitenkin valmis jättämään ennakkoluuloni ja kiinnittämään kävellessäni huomiota eri asioihin kuin tavallisesti. Onnistuin yllätyksekseni löytämään useita erilaisia urbaanin taiteen muotoja:

"Varsinainen" katutaide. Näiden taideteosten katsoisin olevan virallista kautta taiteilijalta tilattuja, päättäjien hyväksymiä maiseman piristäjiä. Kaikki niistä eivät suuresti miellytä omaa esteettistä silmääni, mutta silti pidän niitä enemmän positiivisena ilmiönä betonin ja asvaltin keskellä. Teosten olemus vaihtelee koristekuvista ja tilataideteoksista sellaisiin, joilla on lisäksi jokin funktio maisemassa (esimerkiksi tavallisten puistonpenkkien koristelu tai tilaustyönä tehdyt erilaiset penkit).

Kansalaistaide. Joissakin paikoissa esimerkiksi lapset ovat saaneet jättää oman jälkensä maisemaan luvan kanssa. Edellisestä kategoriasta tämä eroaa ainakin siten, että "tavalliset" ihmiset (ei siis ammattilaistaiteilijat) tekevät teokset, eikä niistä ymmärtääkseni makseta. Niiden tarkoitus on kuitenkin mielestäni sama kuin virallisen katutaiteen, eli piristää maisemaa.

En ole aivan varma, edustaako tämä teos Lähteen edustalla luvallista kansalaistaidetta, kansalaisen luvatonta päähänpistoa vai taiteilijan visiota. Sijoitan sen kuitenkin tähän luokkaan. 

Urbaanit taidenäyttelyt. Mäki-Matin perhepuiston vieressä sijaitsee pieni näyttely, jonka kuvat vaihtuvat säännöllisin väliajoin. Ne eivät siis ole samassa mielessä pysyvä osa maisemaa kuin ensimmäiseen kategoriaani kuuluva katutaide. Kuvat ovat ammattilaisten tai ainakin harrastelijoiden käsialaa, mutta voi olla, ettei niistä makseta taiteilijalle. En ole selvillä siitä, löytyykö Jyväskylästä muualta vastaavia näyttelyitä.

Vandalismi. Jotkut tahtovat katutaiteilijoiksi luvatonta reittiä, ja merkkaavat reviirinsä spraymaaleilla. Erilaisia graffititöhryjä näkee maisemassa tuon tuostakin, ja niitä on päätynyt myös edellisten kategorioiden teoksia esitteleviin kuviini. Kaikki graffitit eivät tietenkään ole mitään töhryjä, vaan parhaimmillaan ne ovat näyttäviä ja taidokkaasti tehtyjä maiseman piristäjiä. Omalle reitilleni ei kuitenkaan osunut sellaista graffitia, jonka voisi kuvitella olevan luvallisesti tehty, vaan yhdellä värillä tehtyjä yksinkertaisia "tageja" ja joitakin tyylitellympiä versioita samalla sisällöllä. Osa näistä teoksista oli tahallaan tehty talojen seiniin tai oikeiden taideteosten päälle. Vaikka ymmärrän graffitimaailman olevan oma alakulttuurinsa, suurimmalle osalle yhteiskuntaa se näyttäytyy lähinnä kiusantekona, josta koituu veronmaksajille kustannuksia. En tiedä, kuinka monet graffitimaailmaan vihkiytyneet vetävät rajan luvallisten ja luvattomien graffitien välille, mutta luvattomat ovat mielestäni jo melko kyseenalaista taidetta.

Näyteikkunat. Päädyin jättämään mainokset, kuten julisteet, tietoisesti pois urbaanin taiteen luokittelustani. Huomasin kuitenkin, että monien liikkeiden näyteikkunoissa on käytetty paljon aikaa ja vaivaa erilaisten asetelmien luomiseksi, enkä siksi halunnut sulkea niitä taiteen ulkopuolelle mainonnan elementin perusteella. 

Yksityiset pihat ja ikkunat. Tässä yhdistyy nähdäkseni elementtejä näyteikkunoista ja kansalaistaiteesta - tuskin kukaan koristelee omaa kotiaan kaupallisessa mielessä, mutta asetelmat on yhtä lailla tarkoitettu nähtäviksi ja urbaanin maiseman piristäjiksi, ja lisäksi niitä voi tehdä kuka tahansa olematta virallisesti taiteilija. Kansalainen voi toki olla taiteilija myös huomaamattaan, koska osa tällaisista teoksista lienee alkujaan tarkoitettu asukkaan omaksi iloksi eikä kenen tahansa ohikulkijan nähtäväksi.

Arkkitehtuuri. En ymmärrä arkkitehtuurista juuri mitään enkä tavallisesti kiinnitä siihen paljoakaan huomiota. Nyt huomasin, että tutun reitin varrella olevissa rakennuksissakin on pieniä silmää miellyttäviä yksityiskohtia tai väriyhdistelmiä, joita en ole aikaisemmin osannut katsoa.

Maisema-arkkitehtuuri. Tämän kategorian ajatteleminen taiteena oli kokonaan uusi oivallus. Muihin osa-alueisiin maisema-arkkitehtuurin kuitenkin nähdäkseni yhdistää se, että kaikissa on taustalla jonkun suunnittelijan visio. Kun piha- tai puistoalue poikkeaa luonnollisesta hoitamattomuuden tilasta esimerkiksi symmetrian, luonnollisen lajiston ulkopuolisten kasvien tai ihmisen tekemien rakennelmien osalta, taustalla on jonkun päätös muokata maisema sellaiseksi.

Luonto itsessään. Kristittynä näen koko luonnon maisemineen ja eliöineen yhtä lailla tietoisen toiminnan, luovuuden ja älykkään suunnittelun ilmentymänä kuin ihmisten tekemän taiteenkin. Urbaani ympäristö olisi huomattavasti ankeampi ilman kasveja ja lintuja, jotka ovat näkyvimmät osat luontoa lähes kaikkialla. Vaikka kävelyni sijoittui sellaiseen paikkaan ja aikaan, että lintuja oli poikkeuksellisen vähän liikkeellä, onnistuin silti havaitsemaan seitsemän eri lajia. Näköaistin lisäksi muut aistit pääsivät kävelyllä käyttöön vain vähänlaisesti, mutta lintujen ääniä sentään kuului joissakin kohdissa liikenteen melusta huolimatta.

Varpusia kirjaston koristepensaissa, näinkin arkinen lintulaji on lähempää katsottuna yllättävän koristeellinen.

Kuvataidehistoriani

Olen jo pienestä pitäen ollut visuaalinen ihminen ja pitänyt erityisesti piirtämisestä. Varhaisimmat kuvataiteen ilmaisuni lienevät samankaltaisia kuin useimpien muidenkin lasten: paperille puuväreillä tai liiduilla piirrettyjä värikkäitä suttuja sekä hieman myöhemmin tunnistettavia hahmoja. Omissa muistikuvissani varhaisimmat piirrokseni ovat voipaperin läpi kirjoista piirrettyjä ja sitten väritettyjä dinosauruksia, joista olin noin viisivuotiaana melkoisen kiinnostunut. Lopulta kiinnostus siirtyi lintuihin, joita piirsin seitsemänvuotiaasta alkaen mallista sitäkin innokkaammin. Näitä piirroksia on myös säilynyt suuret määrät, ja niiden katseleminen vanhempana on ollut viihdyttävää. (Tarkemman läpileikkauksen omasta piirtäjän tuotannostani olen tehnyt täällä.)

Yllättäen jopa alkuperäiset voipaperit olivat tallella...

...ja niiden jälkeen ensimmäiset oman luovuuden osoitukset.

Voin vain nostaa hattua omalle viisivuotiaan tieteellisyydelleni ja oikeinkirjoitukselleni :D

Peruskouluun siirtyessäni linnut olivat jokaisen mahdollisen kuvataiteen työn kestoaiheena – suunnilleen viidennellä luokalla muistan saaneeni arvosanaksi ysin eikä kymppiä, kun töiden aiheet olivat liian yksipuolisia. Koulun puitteissa harrastin myös oppikirjojen kuvien muokkaamista huumorimielessä, ja näitä töherryksiä usein vertailtiin kavereiden kanssa. Toinen huumoria ja sosiaalisuutta yhdistelevä kuvataidemuoto oli siskojeni kanssa keksitty tekeminen, jossa jokainen piirsi ensin paperille ison naaman ja sitten naamat vaihdettiin niin, että toinen tuunasi alkuperäiset piirrokset sisäpiirivitsien kokoelmaksi. Jotenkin oma luovuus ja idearikkaus tuntuvat vanhoja kuvia katsellessa vähentyneen sitten teini-iän, mutta edelleen arvostan huumorin ja kuvataiteen yhdistämistä esimerkiksi nettimeemeissä.

Tällaiset kuvitetut puujalkavitsit kuuluvat uudempaan tuotantoon.

Itse kuvataiteilijana koen olevani ennen kaikkea piirtäjä. Erilaisista piirtämis- ja maalausvaihtoehdoista ovat helpoimmin olleet saatavilla lyijykynä ja puuvärit, joten niiden käytössä olen myös päässyt harjaantumaan eniten. Suurin osa töistäni on piirretty suoraan mallista tai ulkomuistista, mutta toisinaan olen tehnyt myös oman mielikuvitukseni pohjalta jotakin täysin uutta ja lintupainotteiseen tuotantoon verrattuna poikkeuksellista. Vaikka näenkin hyvänä sen, että koulun kuvataiteen puitteissa on saanut kokeilla erilaisia tekniikoita, esimerkiksi kaikenlaiset liidut ja maalit ovat vain harvoin ”totelleet” kättä samalla tavalla kuin terävät kynät. Sama pätee tietokoneella tehtäviin kuviin, joissa käden ja pinnan välinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin paperille tehdessä. Vastaavasti kolmiulotteinen työskentely esimerkiksi saven, muovailuvahan, kanaverkon tai paperimassan kanssa on ollut oman vision toteutumisen kannalta selvästi haastavampaa ja selkeästi enemmän mukavuusalueen ulkopuolella.

 

Vaihtelu kuitenkin virkistää.

Piirtämisen ohella toinen kuvataiteen piiriin lukeutuva mukavuusalueeni on valokuvaus, jonka aloitin 12-vuotiaana ikään kuin lintuharrastuksen apukeinoksi. Yrityksen ja erehdyksen kautta olen harjaantunut esimerkiksi kuvaamaan pieniäkin lintuja lentoon ja vetäisemään kameran esille käden käänteessä tilanteen sitä vaatiessa. Myöhemmin olen myös laajentanut tätä harrastusta havaintojen dokumentoinnista ja lintukirjatyyppisistä lajikuvista pikkuhiljaa kohti taiteellisempaa luontokuvausta. Tällä tarkoitan tietynlaisen tunnelman luomista kuviin esimerkiksi vastavalon tai erilaisen rajauksen ja sijoittelun avulla – linnun ei enää tarvitse olla kuvassa keskellä tai muutenkaan pääroolissa, ja olen myöhemmin kuvannut paljon myös muita eliöryhmiä, maisemia ja pyynnöstä jopa ihmisiä perhejuhlien muistojen säilyttämiseksi. Kameran aukko- ja suljinnopeusasetuksia en osaa vieläkään kovin hyvin säädellä ”oikeiden” luontokuvaajien tavoin, mutta mielestäni olen saanut harrastelijana ja perussäädöillä otettua tekniseen osaamiseeni nähden todella hyviäkin kuvia.

Tunnelmavalaistuksen lisäksi pidän nykyisin liikkeellä leikittelystä.

Kun mietin omaa suhdettani kuvataiteen tyylisuuntiin, huomaan olevani ennen kaikkea realismin ja ylipäänsä esittävän taiteen ystävä. Eniten arvostan siis sellaista taidetta, jossa pyritään kuvaamaan kohdetta sellaisena kuin se on. Esimerkiksi von Wrightin taiteilijaveljekset, joille olen ilmeisesti myös kaukaista sukua, edustavat tällaista perinteistä taidetta, ja tietyssä mielessä olen kasvanut sellaisen keskellä. Ymmärrän, että valokuvaus on vähentänyt valokuvantarkan maalauksen ja muidenkin tekniikoiden tarvetta, mutta mielestäni se ei vähennä esittävyyden arvoa. Abstraktia taidetta on usein vaikeampi ymmärtää, ja monissa tapauksissa on myös helppo ajatella pystyvänsä itsekin samanlaiseen tuotokseen. Vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan, yksinkertaiset väripinnat tai pikkulasten ikätasoisia ”taideteoksia” muistuttavat sekasotkut lienevät usein arvostettuja pikemminkin nimekkään tekijän kuin oman ulkoasunsa vuoksi. Lisäksi (post)modernimpaa taidetta katsellessa tulee joissakin tapauksissa sellainen vaikutelma, että tarkoituksena on vain rikkoa ja pitää pilkkanaan perinteisiä arvoja sekä perinteistä taidetta. Yhteiskunnallisesti kantaa ottavalla taiteella on mielestäni oma paikkansa erilaissa medioissa, mutta jossakin kohtaa tietoinen shokeeraaminen tai pilkanteko voivat mennä liian pitkälle. Uskontojen herjaaminen, eduskuntatalojen töhriminen, kissantappovideot tai ihmisten ulosteista tehdyt installaatiot ovat nähdäkseni huumorin ja hyvän maun rajojen ulkopuolella.

Nämä von Wright -aiheiset pastissityöt muistuttavat kummasti toisiaan. Jos en tietäisi, kumman on tehnyt Tommi 15v ja kumman Tommi 30v tällä kurssilla, joutuisin ehkä arvaamaan :D 

Tänä päivänä suhteeni kuvataiteeseen on kokonaisuudessaan lämmin, enkä ole aiemminkaan suuresti kipuillut omista taidoistani tai vakavissani vertaillut itseäni muihin ikävällä tavalla. Pienten lasten isänä en enää juuri ehdi taiteilla omaksi ilokseni muuten kuin valokuvauksen saralla, mutta onneksi saan tässä elämäntilanteessa käyttää piirtäjän lahjojani kieli poskella lasteni ja joskus muidenkin läheisten iloksi. Vaikka en erityisen mielelläni poistu taiteelliselta mukavuusalueeltani oma-aloitteisesti, olen lähtökohtaisesti avoin uusien asioiden oppimiselle ja kokeilemiselle. Olen huomannut, että luovuus voi parhaimmillaan lähteä kukkimaan yllättävissäkin tilanteissa.

Lasten palkkiojärjestelmään saa ujutettua sopivasti luovuutta.

Kuvataidepedagogiikka

Monilla eri oppiaineiden pedagogiikan kursseilla on asetettu vastakkain vanha, perinteinen tapa sekä uusi monipuolisempi ja -ulotteisempi tapa opettaa oppiainetta, eikä kuvataiteen pedagogiikka ollut poikkeus tästä. Keskustelu ”kuvaamataidon” ja kuvataiteen eroista tiivistää jo itsessään jotakin olennaista vanhan ja uuden ajattelutavan eroista – koulujärjestelmä on aiemmin toiminut kokonaisuudessaan enemmän behavioristiselta pohjalta ulkoa opettelemisen ja opettajan mallisuoritusten toistamisen kautta, ja juuri tällainen mekaaninen tekeminen on Räsäsen (2010) mukaan leimannut pitkään myös taito- ja taideaineita. Olen itse käynyt peruskouluni aikana, jolloin kuvataide on jo ollut viralliselta nimeltään kuvataidetta, mutta monet vanhan mallin käytännöt ovat edelleen olleet voimissaan jopa kuvaamataidon käsitettä myöten. Tästä syystä en ole aiemmin myöskään aktiivisesti pohtinut sitä, että koulussa opetettava kuvataide voisi olla tai sen tulisi olla jotenkin erilaista kuin itse saamani malli siitä. Lisäksi olen pitänyt kuvataiteen oppiaineesta alusta lähtien, enkä siksikään olisi nähnyt tarvetta sen muuttamiseksi.

 

Tämänkin kurssin työskentely oli pääpiirteittäin mukavuusalueellani. Kyllä tässä maisemassa silmä lepää, vaikka itse sanonkin.

Kun kurssi on kuitenkin nyt herätellyt miettimään asiaa, voin hyvin yhtyä Räsäsen (2010) ajatuksiin uudistetusta taito- ja taideaineiden opetuksesta. Perustelut kognitiivisen lähestymistavan puolesta ovat mielestäni vakuuttavia ja sopivat hyvin yhteen nykyisen perusopetuksen opetussuunnitelman oppimiskäsityksen kanssa (Opetushallitus 2014a). Uskon, että taito- ja taideaineiden avulla olisi mahdollista hyödyttää jokaista oppilasta henkilökohtaisesti esimerkiksi symbolisen ja metaforisen ajattelun myötä, sillä nähdäkseni ne tukisivat yleisiä ajattelun ja oppimaan oppimisen taitoja. Lisäksi Räsäsen (2010) esittämä malli voisi olla hyödyksi koulu- ja luokkayhteisölle ja sitä kautta jopa koko yhteiskunnalle taiteen yhteisöllisen luonteen kautta. Pidän ajatuksesta, että opettaja pikemminkin luo jotakin uutta ja ennakoimatonta yhdessä koko ryhmän kanssa kuin määrää ylhäältä päin, mitä jokaisen tulee yksinään tehdä. Oman kurssiryhmämme kanssa toteutettu työskentely sisälsi ilahduttavan paljon yhteisöllisiä elementtejä ja jopa työskentelyprosesseja, joita ei ollut edes mahdollista toteuttaa yksinään. On sellaisia taatusti ollut oman alakouluni kuvataiteessakin, mutta harva niistä on lopulta jäänyt mieleen.

 

Parin ikuistaminen paperiin katsomatta oli ainakin kurssiryhmässämme hyvän mielen tehtävä.

Lopputuloksista voi syntyä yhdessä suurempi kokonaisuus.

 

Toisaalta voin nähdä monia syitä sille, miksi uudenlaiset ihanteet eivät läheskään aina toteudu. Vanhan mallin mukaan kasvatetut opettajat ovat samaa mallia toistaessaan ja hienotunteisuuden unohtaessaan jättäneet lukemattomia oppilaita siihen luuloon, että he ovat ”huonoja piirtämään” tai muuten epätaiteellisia. Jos tällä tavoin traumatisoituneesta ihmisestä tulee myöhemmin opettaja, joka joutuu ehkä tahtomattaan opettamaan myös kuvataidetta, hän saattaa jo huomaamattaankin siirtää omia huonoja ennakkoasenteitaan oppilaille. Lisäksi luokanopettaja on haastavalla paikalla kaikkien alojen asiantuntijana – vaikka hänellä ei olisi mitään kuvataidetta vastaan, se saattaa käytännössä jäädä opettajaa enemmän kiinnostavien oppiaineiden varjoon merkityksettömäksi puuhasteluksi, jollaista Räsänen (2010) kutsuu Arthur Elflandin mukaan ”koulutaiteeksi”. Ymmärrän, että kaikki oppiaineet ovat omalla tavallaan tärkeitä, mutta on ikävää realismia, että jokainen opettaja priorisoi käytännössä toiset aineet toisten edelle. Jos opettaja ei ole erityisen kiinnostunut, harrastunut tai kouluttautunut enemmän juuri kuvataiteen alueella, hän saattaa vahingossa estää myös oppilaita kiinnostumasta ja innostumasta siitä.

Hyvien mallien ja tiedonalakohtaisen pedagogisen osaamisen puutteiden lisäksi olen kurssin aikana pohtinut kuvataiteen arvioinnin ongelmallisuutta, josta on käyty demojen aikana hyviä keskusteluja. Kuinka voin opettajana välttää tilanteen, jossa arvioin subjektiivisesti oman kauneuskäsitykseni mukaiset ”hienot” työt parhaiksi? Vaikka jokaisella opettajan tekemällä valinnalla tulisi olla selkeät perusteet opetussuunnitelmasta ja ennalta mietityt yhtymäkohdat siellä asetettuihin oppiainekohtaisiin ja laaja-alaisiin tavoitteisiin, tämän homman hoitaminen kunnolla (vieläpä jokaisessa oppiaineessa) tuo opettajalle valtavasti lisää työtunteja etenkin ensimmäisinä työvuosina ja on haaste työssä jaksamiselle. Toki tavoitteet.fi -sivuston kaltaisista työkaluista on paljon apua ympäripyöreiden ja liian tulkinnanvaraisten tavoitteiden välttämisessä sekä tavoitteiden sanoittamisessa oppilaille. Se ei kuitenkaan välttämättä riitä, ja yleistajuisen arviointikriteeristön laatiminen itse jostakin yksittäisestä tehtävästä osoittautui käytännössä uskomattoman hankalaksi jopa vertaisryhmän kanssa. Tämä yksittäinen tehtävä on ollut yksi niistä hetkistä luokanopettajakoulutuksessa, jolloin olen vakavasti epäillyt omaa kykyäni toimia tulevaisuudessa luokanopettajana. Toisaalta en tahtoisi tehdä työtäni huonosti, mutta en myöskään vaarantaa omaa hyvinvointiani. Vaikka keskitienkin täytyy olla olemassa, sitä voi olla hankala löytää vielä ensimmäisinä työvuosina. Ehkä ratkaisuna tähän ongelmaan voisi olla parempi opettajien välinen verkostoituminen ja ideoiden jakaminen – kun joku on vuosien työkokemuksen myötä löytänyt toimivia käytäntöjä, ei jokaisen tarvitsisi keksiä pyörää uudestaan.

Mieltäni askarruttavista kysymyksistä huolimatta olisin kokonaisuudessaan enemmän innoissani kuin kauhuissani kuvataiteen opettamisesta. Kuvataideopetuksen lähtökohdissa (Opetushallitus 2014b) nostetaan monilukutaito tärkeäksi osaksi kuvataiteen oppiainetta, ja sen harjoittelusta ja kehittämisestä olen ollut kiinnostunut muissakin oppiaineissa. Tässä nähdään jälleen ero vanhan ja uuden mallin välillä – en muista, että olisimme koskaan oman peruskouluni aikana harjoitelleet kuvataiteen tunneilla kuvien tulkintaa. Muistikuvieni mukaan pääpaino oli tekemisessä, mikä ei sekään periaatteessa ole huono asia, mutta luovan ajattelun taidot jäävät helposti sellaisessa työskentelyssä vähemmälle (Räsänen 2010). Siksi pidin tällä kurssilla työskentelyistä, joissa kävimme koko kurssiporukalla taidenäyttelyissä ja teimme siellä pelkän katselun lisäksi näyttelyihin liittyviä ajatustyötä ja tulkintaa vaativia tehtäviä. Toinen itselleni uusi asia kurssilla ja kuvataideopetuksen lähtökohdissa (Opetushallitus 2014b) oli se, että nykyisessä kuvataiteessa prosessi ja lopputulos nähdään samanarvoisina. Varmaankin opettajat ovat jo omina aikoinani seuranneet myös työskentelyn vaiheita, mutta tietyllä tavalla lopputulos tuntui tärkeämmältä. Monivaiheisissa töissä, kuten savitöissä ja painannassa, työn prosessiluonne tulee paremmin esille, ja niitä oli myös hyvä harjoitella. Jos saisin siirrettyä edes jotakin omista pitkäjänteisen työskentelyn ja keskittymisen kyvyistäni nykyiselle älypuhelinten ja Tiktokin sukupolvelle, voisin katsoa kasvattajan työni olevan merkityksellistä.

Lähteet:

Opetushallitus. (2014b) Kuvataideopetuksen lähtökohtia. https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/kuvataideopetuksen-lahtokohtia Siteerattu 7.4.2025.

Opetushallitus. (2014a) Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/perusopetus/419550/vuosiluokkakokonaisuus/428782/oppiaine/466342

Räsänen, M. (2010) Taide, taitaminen ja tietäminen -kokonaisvaltaisen opetuksen lähtökohtia.
https://wiki.aalto.fi/display/Synnyt/3-2010?preview=/70792358/71010502/rasanen.pdf